Valmennuskurssi alkaa ensi kuussa ja olen aikamoista kyytiä yrittänyt rämpiä fysiikan ja kemian aiemman vuoden luentoja läpi. Alkuperäinen tavoitteeni oli ehtiä käydä kaikki aiemmat luennot läpi, jotta muistiin olisi palautunut tarpeeksi asioita. Alku starttasi hyvin ja tahti oli tasainen. Yhtäkkiä jossain vaiheessa huomasin vaativani itseltäni liikoja. Hyvät pohjat molemmissa aineissa oli jäänyt rakentamatta jo kauan sitten. Tekniikkani oli niin sanotusti viilannut minua linssiin.
Eräänä iltana huomasin saavani jo ihan fyysisiä pahanolon tunteita yrittäessäni laskea kemian tehtäviä. Tunsin oloni totaalisen yksinäiseksi tämän loputtoman suuren urakan keskellä. Kaikki maistui puulta ja "en osaa enkä koskaan pääse"- tunne valtasi ajatukseni.
Onneksi oivalsin itse tehneeni virheen heti näin alussa ja painoin kaasun sijaan jarrua. Otin askeleen taaksepäin ja aloin laskemaan ihan perustehtäviä lukiokirjoista valmennuskurssin materiaalien ja ennakkotehtävien sijaan. Annoin itseni onnistua. Kohta huomasin laskeneeni reilusti toista kymmentä tehtävää ihan hyvällä mielellä ilman mitään ahdistusta. Jossain kohtaa tuli jopa ajatus, että ehkä mä pystynkin tähän.
Kunnon kivijalka on pakko rakentaa molempien minulle vaikeiden aineiden kanssa. Jotenkin tuntuu, että asian tiedostaminen ja toimeenpano ovat todella kaukana toisistaan. Muistelen painineeni tämän asian kanssa jo viime vuonna ja silti annoin itseni mennä aidan matalemmalta puolen.
Liian vaikeiden tehtävien tekeminen malliratkaisujen avulla on harhaan johtava polku ja sen olen nyt ymmärtänyt. Siitä maksaa joka vuosi kovan hinnan, nimittäin opiskelupaikan.
Jotkin unelmat eivät tule luoksesi itsekseen, vaan niiden eteen on tehtävä kovasti töitä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti