maanantai 23. helmikuuta 2015

Kasvatusta vai jalostamista?



Koiran kasvatus ja jalostus ovat mielestäni kaksi eri asiaa, jotka todella usein rinnastetaan miltein samaksi. Mielestäni jalostuksessa on karkeasti sanottuna kyse siitä, että risteytetään kaksi hyväksi todettua yksilöä, joiden jälkeläisistä pyritään saamaan vielä parempia. Jalostuksessa täytyy ottaa huomioon monia monimutkaisia asioita kuten genotyyppi, geenipooli, suvussa olevat sairaudet, terveys, luonne, käyttötarkoitus, sukusiitos... Lista on loputon.  Jalostuspäätökset eivät aina ole helppoja. Kahta täydellistä yksilöä ei varmasti ole, eikä täydellisten yksilöiden risteyttäminen aina tarkoita, että tulos on priimaa. Tulevaan pentueeseen vaikuttavat niin monet tekijät ja jalostuspäätöksen äärellä on vain päätettävä, missä kohtaa otetaan riski ja mitä asioita pitää tärkeimpänä.

Jalostuksessa on tärkeintä olla rehellinen, niin itselleen kuin muille. Tietynlainen riskien ottaminen on ymmärrettävää, jos nimenomaan riskit ovat selvillä. Tieto lisää tuskaa, mutta valvottuja öitä tulee varmasti vähemmän kun sekä uroksen, että nartun omistajat ovat lähdössä samalla viivalla. Myös pennun ostajana haluan olla tietoinen, mitä olen ostamassa, sillä minähän sen koiran kanssa sen loppu elämän vietän.

Nyt puhuttaa paljon mediassa siitä, ollaanko koiran jalostuksessa menty liian pitkälle koiran terveyden kustannuksella. Lyttykuonoiset ja mulkosilmäiset kärsivät hengitysongelmista ja hammaspuutoksista sun muista. On erittäin tärkeää, että koirien terveys kiinnostaa ihmisiä ja piakoin asialle varmasti aletaan tehdä jotain radikaalia. Tässä kohtaa olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota luonnepuoleen. Kolikolla on aina kääntöpuolensa. Kuinka monesti koiraa ollaankaan ottamassa hienon ulkomuodon tai jonkin stereotypian vuoksi? Halutaan jalostaa jotain tiettyä ominaisuutta muiden tärkeiden asioiden kustannuksella - aivan liian usein se tärkeä asia on luonne.

Myös arkuus on useassa rodussa piilevä ongelma. Arki aran koiran kanssa ei todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan jokainen uusi päivä on haaste. Tätä jos mitä toivon, ettei haluttaisi periyttää enää enempää. Vaikka kuinka olisi hieno ja kaunis koira, jonka toimintakyky lamaantuu ja heikkenee kuitenkin arkuuden takia, mieti kaksi kertaa onko se välttämättä jalostusyksilö. Koiran reagoimista eri tilanteisiin voi edesauttaa paljon koulutuksella, muttei se poista todellista ongelmaa.

Minusta itsestäni tuskin koskaan kasvattajaa tulee. Arvostan suuresti muutamia kasvattajia, jotka ovat opettaneet minulle mikä on kasvattamisen ja jalostuksen ero. Minulle se ero on päätösten tekeminen ja valinnat, jotka tehdään ja pystytään myös jättämään tekemättä. Halutaan koiria, joissa on muutakin kuin huippu sukutaulu, kaunis ulkomuoto ja täydelliset vanhemmat. Halutaan koiria, jotka kykenevät olemaan parhaita ystäviämme, perheenjäseniä täysipäiväisessä arjessa, luonteeltaan tasapainoisia ja avoimia koiria, terveitä ja toimintakykyisiä harrastuskavereita, sekä pitkäikäisiä yksilöitä. Se rehellisyys ja luottamus, mikä herää kasvattajaa kohtaan, joka on valmis pitämään yhteyttä ja tukemaan kasvattinsa omistajaa koko koiran elämän ajan, on tärkeintä kaikessa. Jos kasvattaja on valmis tekemään sen, voi yleensä olla varma, että vaikeatkin päätökset on tehty huolella.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Viikonlopputreenejä


Kaksi edeltävää viikonloppua on mennyt treenaillessa häiriön alla. Pari viikkoa sitten käytiin treffailemassa Annin shelttejä ja viime viikonloppu treenattiin Heurekalla pienellä porukalla. Kiitos mukana olleille seurasta ja treenistä. Olen yllätynyt miten paljon Kamu onkaan mennyt eteenpäin häiriön sietämisessä. Se on mulla treeneissä vapaana koko ajan ja on kuin herran enkeli:D Saan jättää sen välillä hohhoilemaan itsekseen ja kuvailla muita, siinä se odottaa kiltisti, vaikka muut leikkii ja riehuu. Paikkikset ovat alkaneet sujua kivasti, eikä koira enää häslää hulluna, vaan keskittyy olennaiseen.

Kamun treenikuvat: Miranda Mäki ja lisää voi katsella tuolta >> http://pkcollie.kuvat.fi/kuvat/Treeni+-ja+kisakuvat/Heurekan+treenit/

Maanantaina otetaan Kamusta DM testiä varten veret ja maaliskuun lopulla mennään taas silmäpeiliin. Saadaan poitsu jalostusuroslistalle, josko niitä sopivia morsianehdokkaita ilmestyisi jostain:P




sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Toivepostaus 1#: Kisajännitys ja valmistautuminen

Minulta kysytään usein, enkö jännitä tai miksi kisaan? Mielestäni kilpailemiseen tarvitaan jonkin verran kilpailuviettiä, kunnianhimoa ja nautintoa siitä pienestä jännityksen tunteesta, jonka kilpaileminen saa aikaan. Jotkut ihmiset eivät kykene kilpailemaan ollenkaan nimenomaan tuon pahamaineisen jännittämisen takia. Jonkinlainen eiintymiskammo saattaa viedä voiton jopa ihan näyttelykehissä ja koiralle hankitaan handleri. Jännittämisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta pidän tavoitteellisena elämässä itsensä ylittämistä. Nautin onnistumisen tunteesta, jotka eivät tietenkään tuntuisi niin hyvältä ilman epäonnistumisia. Kyllä, Kamukin on vääntänyt paskat kesken kilpailusuorituksen. No minkäs teet, tollo omistaja ei huomannut koiran merkkejä jo paikkamakuussa, että nyt on hätä. Ja hätähän ei lue lakia. Näistä pienistä kommelluksista ja epäonnistumisista ei pidä piiloutua sängyn alle hokemaan "ei ikinä eää" vaan nostaa nokka pystyyn ja mennä kohti tulevaa. Koiraharrastaja voi mitä useammin katsoa itseään vain peiliin ja kysyä "mitä tuli tehtyä väärin tai treenattua liian vähän?". Koneita kun nämä harrastuskaverit eivät ole.

Sitten kun se päivä koittaa, että kyllähän se kotona osaa ja treeneissä on mennyt hyvin, alkaa kilpailuilmot poltella mielessä. Tässä kohtaa loistavasti menevän suorituksen ja sinun väliisi tulee ainoastaan jännitys. Ensimmäisenä kilpailuaamuna huomaat herääväsi ennen kellonsoittoa ja istuvasi vain hetkeä myöhemmin vessassa. Koira on kyllä innoissaan lähdössä treeneihin, jollaiseksi se lähtövalmistelut mieltää, mutta on hieman ihmeissään ohjaajan hermostuneisuudesta ja hikisistä kämmenistä. Kilpailupaikalle tultaessa huomaat, ettei koiran ja sinun välillä ole yhteistä kieltä ollenkaan, se istuu hölmönä ja katsoo sinua kun  selität ja viitot sille japaniksi outoja käskyjä mahaasi pidellen. Olet antanut jännitykselle vallan. Tässä kohtaa viimeistään sinun tulee älytä, ettei suoritus voi onnistua, jos toimit jännityksesi takia aivan toisella tavoin kun treenatessasi kotona tai tutuilla kentillä. Koira on hämmentynyt mielentilastasi ja oudoista mumisevista käskyistä (jotka johtuvat kuivasta suustasi).


Aloitetaanpa alusta. Olet menossa kilpailemaan ensimmäistä kertaa koirasi kanssa. Se ei tarvitse osata kaikkea täydellisesti. Kilpailutilanne on aina haastavampi kuin tavanomaiset treenit. Siellä ei palkkaa heru ja tilanne on väkisinkin jännittävä. Niinpä kehoitan, että treenaat koirasi kanssa kotona astetta haastavampia liikkeitä mitä ne kisoissa tulee olemaan. Tämän seuraksena kilpailutilanteessa liikkeet tuntuvat helpommilta sinusta ja koirastasi. Monelle kilpailemaan lähteminen on suuri kynnys, koska ajatellaan että koira ei osaa sitä eikä tätä. Olen mennyt kisaamaan kymmenkuisen pennun kanssa asenteella "katsotaan mitä täytyy vielä treenata" ja hyvin meni. Liika vakavuus ja täydellisyyden tavoittelu on syytä jättää kotiin kun lähdetään ensimmäistä kertaa kisakentille. Asenteen tulisi olla vain siinä moodissa, että nyt treenataan ja pidetään hauskaa. Tuomari on vain ihminen, joka antaa sinulle palautteen tekemästäsi työstä.

Kamun kanssa olen päässyt hyvin jännittämisestä eroon. Aina kilpailutilanteet nostaa perhosia vatsaan sopivalla tavalla, mutta liika vakavuus on heitetty romukoppaan. Mennään kisaamaan sillä mielellä, että pidetään hauskaa. Sen kummempia alkuvalmisteluja en tee, ihan samat rutiinit kuin treeneihin mennessä. Ainoana erona vain edeltävät päivät, jolloin koira saa vähemmän huomiota osakseen. Se on toiminut meillä, sillä kisa-aamuna eläin on ihan innoissaan, että nyt tapahtuu vihdoin jotain. Kisapaikalla teen yleensä ensin kävelylenkin ja virittelen koiraa sopivaan mielentilaan. Otan muutaman kaukokäskyn, palkkaan koiraa hyvin ja rentoudun. Teen myös ainakin yhden palkan jätön, liikkeen siinä välissä ja sitten vapauttamisen palkalle. Näin koira muistaa, että lopulta työn jälkeen pääsee palkan luo.Jokin tietty rutiini on hyvä omaksua, niin treeneihin kuin kisoihin ja sen olisi hyvä olla molemmissa sama.

Onnistuneita treenejä ja nauttikaa alkavasta keväästä.

torstai 12. helmikuuta 2015

Nahkatuotteet saapuvat valikoimaan


Salmiakkitassun valikoimaan rantautuu pikkuhiljaa nahkatuotteet. Pantoja , hihnoja, valjaita... Tuotteet suunnitellaan juuri sinun lemmikillesi mittatilaustyönä ja toteutetaan alusta loppuun saakka tikki tikiltä käsin.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Hammaspohdintaa ja syöntikuulumisia

Töissä ollessani olen alkanut ajatella hampaiden kunnossapitoa aivan eri näkökulmasta kuin ennen. Todella monesti vastaanotolle tulee potilas perus hammaskivenpoistoon ja suutarkastuksessa huomataan puutoksia ja poistettavia hampaita. Jos taas ei ole hammaskiveä niin ainakin jonkin asteinen ientulehdus. Olisi suositeltavaa, että koiran hampaat tarkastettaisiin noin kerranvuodessa ihan anestesiassa. Nyt moni varmasti kauhistelee, että eihän ihmiselläkään ole suositeltavaa tarkastaa hampaat kuin noin kerran kahdessa vuodessa. No ihmisethän pesevät päivittäin hampaansa. Kuinka monesti peset koirasi hampaat? Minä voin ainakin tunnustaa, etten pese päivittäin.

Koiran hampaanpinnalle kertynyt plakki (bakteerimassa) aiheuttaa ientulehdusta. Plakkia kertyy hampaanpinnalle päivittäin, kuten ihmiselläkin.Jos sitä ei harjaa pois, tämä inhotus kivettyy hammaskiveksi. Ensimmäisinä oireina huomaat koirasi ikenien punoittavan ja hengityksen hajun pahenevan. Tässä vaiheessa hälytyskellojen tulee soida ja varata aika hammastarkkiin ja sitä kautta hammaskiven poistoon. Jos kuitenkinkoiralla on ientulehdus ja hammaskiveä on paljon, eikä asialle tehdä mitään tulehdus leviää hampaiden tukikudoksiin.Tämän seurauksena on parodontiitti. Parodontiitin seurauksena  hampaan kinnitys- ja tukikudokset heikentyvät ja hammas alkaa heilumaan - pudoten lopulta pois. Parodontiitin aiheuttama tulehdus heiluvine hampaineen on koiralle kivulias tila, joka vaatii aina säännöllistä eläinlääkärin hoitoa.
                                                                 Kuva : www.nuottaniemenelainlaakari.com

Parodontiitti on krooninen sairaus, josta koirasi ei enää parane. Hoitamattomana se aiheuttaa ongelmia koiran yleisessä terveydentilassa, heikentää vastustuskykyä ja tulehdus leviää pikkuhiljaa koko suun laueelle. Jatkuva plakki hampaiden pinnalla ja ientaskuissa toimii valtavana bakteerivarastona, josta tulehdus voi levitä veriteitse muualle elimistöön. Sydänläppien ja munuaisten tulehdukset ovat hyviä esimerkkejä suusta lähtöisin olevasta tulehduksesta.

Kotihoitona ientulehdusta ja hammaskiveä vastaan on hampaiden säännöllinen harjaus (joka kannattaisi opettaa jo nuorelle pennulle), ruuan tarjoaminen kuivana (ei turvotettuja nappuloita) ja pureskeltavat luut. On olemassa myös koirille tarkoitettua suuvettä (Hexarinse), joka edistää ienterveyttä, sekä hammaskiveä ehkäisevä PlagueOff.


Kamun ruokahalu on taas kohentunut kun liikuntaa on lisätty. Se syö kaksi kertaa päivässä, aamupala on 1/4 päivän ruokamäärästä ja illasta syödään loput. Racinel on kelvannut edelleen hyvin ja lisänä olen antanut RC:n Gastro Intestinalin märkäruokaa vähän liemenä, koska muuten se nirsoilee PlagueOffinsa ja Multidogin pois ruuistaan.

Otin töistä lainaan Kamulle muutaman hammaskivenpoisto instrun manuaalista poistoa varten, mutta pojalla oli niin vähän kiveä, ettei niitä paljoa tarvittu. Tässä kevään korvilla otan koiran mukaan töihin ja tarkastetaan suu sitten huolellisemmin ja poistetaan kivet ihan koneella. Nyt pidemmittä puheitta treenikentille. Pitäkäähän koirienne suunterveydestä huolta!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kysymyksiä ja vastauksia niihin

Miten päädyit valkoiseenpaimenkoiraan? Miten eritoten päädyit valitsemaan Kamun?
-Tästä olen joskus aiemmin jo kirjoitellut, mutta valkkariin päätyminen oli sattumien summa. Olin 14-vuotiaaksi asti kasvanut koirien kanssa ja harrastanut epäsäännöllisesti perheen collien kanssa agilityä, temppuilua ja tottista. Aloin haaveilla omasta koirasta ja miettiä oikeaa rotuvalintaa itselleni. Collieita meillä oli ollut ja Rottweiler silloin kun olin aivan vauva. Collie oli makuuni liian pehmeä, joten rotulistallani sakemanni ja belggari olivat korkeimmilla sijoilla. Kuitenkin törmäsin vuonna 2008 tamminäyttelyssä valkkareihin (joita oli silloin kehässä kuusi) ja ihastuin. Saksanpaimenkoiran tuttu olemus huokui koirista, mutta ne olivat jotenkin niin rauhallisia ja ylväitä. Suora selkälinja oli myös ratkaiseva tekijä. Aloin etsiä kasvattajia ja tutkimaan rotua. Valkkarin perus luonteenominaisuudet kuulostivat juuri sopivalta minulle. Arkuus oli ainut asia, joka hieman nosti ennakkoluuloja, mutta Kennel Gentle Miracle`sin löytäminen sai minut luottamaan ko. rotuun. Ja niin alkoi minun monen kuukauden odotus, kun yhdistelmä Nelli x Bonito löytyi. Pennun valinnassa sain olla onnekkaassa asemassa, sillä valitsin pentua ensimmäisenä. Uroksia oli katraassa kuusi ja valitsin pentua sen perusteella, kuka oli se touhukas ja rohkea. Aina kun joku tarttui kengästäni tai kolisteli ruokakuppia, oli se tuo "tummansininen" pentu. Lopullisen valinnan taisi tehdä kamu itse nukahtamalla keittiön lattialla syliini.

                                                                      Kuva: Maarit Alanen

Oletko ajatellut koskaan ottavasi lisää valkoisia, vai onko seuraava hurtta jonkun muun rodun edustaja?
-Tottakai olen leikitellyt ajatuksella, että koiranvirkaa kotona toimittaisi joskus toinen valkoinen. Kahden koiran kanssa on aina kahden verran työtä, vastuuta ja se vie myös tuplasti rahaa ja aikaa. Niinpä tein päätöksen Kefen lähdön jälkeen, että toinen koira tulee vasta korkeintaan Kamun jäätyä eläkkeelle harrastuksista. Tietysti olisi huippua ottaa pentu kun Kamu vielä pappakoirana sitä opettaisi - onhan sillä mitä mahtavin luonne. Rotuvalintaa olen myös miettinyt. Valkkareissa on paljon ominaisuuksia joita en omaan koiraani halua, mutta myös paljon hyvää. Kamu on yksilönä ollut kyllä täydellinen minulle, joten uskon siihen, että pennunvalinnassa ei voi koskaan harkita liikaa. Mutta palveluskoirahan sen pitää olla. :)


Miten löysit tiesi koiramaailmaan?

- Tieni koiramaailmaan on varmasti äitini ansiota. Hänen Rottweiler uroksensa Devi oli jo
perheemme jäsen kun synnyin. Opin kävelemään suuri Rottweiler tukenani ja hän oli paras leikkikaverini. Myöhemmin lapsuudessani perheellä oli collieita, joista mainitsemisen arvoinen oli Eetu (Dreedmiles Double Diamond). Eetu oli sinisilmäinen BlueMerle, jota ei tänä päivänä edes collieksi tunnistaisi. Hänellä oli lyhyeskö turkki, pitkä runko ja hoikat korkeat jalat. Eetu opetti minulle koirista ja niiden älykkyydestä paljon. Jos olet katsonut Lassie elokuvan, niin voit samaistua tähän. Eetu kulki minun mukanani kaikkialle, se oli aina irti ja totteli jokaista käskyäni. Kuljin koulutaksilla kouluun ja useampana päivänä Eetu istui odottamassa tien varressa minua. Juurikaan kukaan muu ei koiraa opettanut kuin minä. Ihmeellistä oli se, että isäpuoleni meni kerran ihan huvin vuoksi Eetun kanssa koirakouluun ja tuli hämmentyneenä takaisin. Treenien vetäjä oli ihmetellyt kuinka taitava koira, siellä se oli tehnyt kaikki luoksetulot ja paikalla-olot sun muut. Isäpuoleni oli vaan todennut, että "Meidän 7-vee tyttö sitä on opettanut".


  Mikä on ollut vaikeinta koiramaailmassa?
- Vaikeinta koiramaailmassa on ollut ihmiset. Koirien kanssa minulla ei koskaan ole ollut vaikeaa, niiden kanssa ongelmatilanteita on ollut mielenkiintoista ratkoa ja eteenpäin on päästy. Ihmiset sen sijaan ovat toisilleen välillä todella ilkeitä. :/ Saman rodunkin sisällä ihmiset jakautuvat "porukoihin" vaikka ollaan yhteisen asian äärellä. Sillon kun olin valkkaria ottamassa, minun teki ihan pahaa lukea foorumeja tästä rodusta. Ihmiset puhuivat toisistaan pahaa ja mollasivat rotua oikein urakalla. En tykkää yhtään perusteettomasta pa**an jauhamisesta. Toinen ääripää on sitten tämä jalostuskeskustelu. Ihmiset tuntuu aina tietävän paremmin kun kasvattaja, että mitä kannattaa jalostaa ja miksi...



Milloin olet tuntenut onnistuneesi parhaiten koirasi kanssa?
- Tottakai tähän nousee muistot hienoista kisamenestyksistä, mutta koiran kanssa onnistumisia on ollut paljon ihan arjessakin. Kamun kanssa onnistumisen hetkia tulee usein. Mielestäni olen onnistunut luomaan luottamuksellisen suhteen välillemme ja sellaisen yhteyden koiraan, jota ei kuka tahansa sen kanssa saa.  Kamu luottaa ja haluaa miellyttää, yhdessä tekemistä se rakastaa. Nuorena koirana Kamulla oli ongelmia hillitä viettejään. Se olisi halunnut mennä "kaikki tänne ja heti"- tyylillä joka ikisissä treeneissä. Rauhoittuminen oli siis yksi vaativimmista asioista opettaa tälle tuulispäälle, mutta kun sen on saanut hanskaan niin olen tuntenut onnistuvani.  Toinen asia mikä tulee mieleen liittyy Kefeen. Arka pentu, joka ei mennyt vapaaehtoisesti vieraiden ihmisten luo vaan haukkui selkäni takana. Muistan itkeneeni kotona ja ajattelevan monta kertaa, että mitä minä teen tämän koiran kanssa. En kuitenkaan luovuttanut, vaikka monet loivat pahoittelevan näköisiä katseita. Rakensimme Kefen kanssa johdonmukaista ja luottamuksellista suhdetta. Vein koiraa eteenpäin varmoin ottein, pelkäämättä itse tai vahvistamatta koiran pelkoa. Pikkuhiljaa pienestä mustasta alkoi kehittyä koira, joka uskalsi toimia, jos vaan itse olin luottavaisin mielin. Vieraiden ihmisten sietäminen oli jo helppoa ja joskus en enää edes muistanut sen olevan arka yhtään kenellekkään. Niin päästiin kisakentille ja harrastusten pariin.

Haitko tarkoituksella yhtä runsaskarvaista valkkaria kuin Kamu vai olisitko toivonut lyhyempiturkkista?
- Kyllä pitkäkarvainen on miellyttänyt omaa silmääni aina eniten. Joskus katselen lyhytkarvaisiakin silleen, että ompas hyvännäköinen, mutta kuitenkin sydän sykkii pidemmälle karvanlaadulle.

Miten päädyit yhteistyöhön Hurtan kanssa?

- Hurtan kanssa yhteistyöhön päätyminen oli sattumusten summa ja yhteistyö on aika tuore. Mutta kysyvä ei tieltä eksy ja Kamu on aika kuvauksellinen koiruus:P


Kefen kohtalo
- Kefen lähdöstä on tullut paljon kysymyksiä ja tuttavien kanssa olenkin aiheesta keskustellut. Koiran pentuajan ongelmat arkuuden kanssa nousivat pintaan keväällä muutettuamme vähän enemmän ihmisten ilmoille. Koiran stressitaso nousi ja se alkoi reagoimaan ääniin voimakkaammin kuin koskaan. Rivitaloelämä oli sille entuudestaan tuttua, mutta nyt alkoivat taas haukkuminen ja tavaroiden syöminen. Ajattelin aluksi, että koiralla on liian vähän aktiiviteettia ja lisäsin sille niitä. Pikkuhiljaa stressaaminen äänistä ja ihmisistä alkoi purkautua Kamuun. Kefe ei enää tykännyt sisällä, että Kamu kulki sen ohi tai tuli autoon tms. vaan murisi sille joka käänteessä. Minä en siedä sitä, että koira yrittää pompottaa toista ilman mitään järkevää selitystä ja moitin Kefeä käytöksestä. Se ei ollenkaan kestänyt äänensävyni madaltumista vaan luikki pöydän alle. Siinä vaiheessa aloin olla huolissani.  Muutto Iisalmeen opiskelemaan ei parantanut asioita. Kaupungissa äänet ja ihmiset ahdistivat koiraa ihan selkeästi. Se ei nukkunut kunnolla, vaan havahtui koko ajan johonkin ja puhkui/tuhahteli äänille. Oravanpyörä pyöri. Syksyllä tämä kaikki alkoi näkyä toimintakyvyssä treenikentillä. Tokoa Kefe teki hyvin, mutta metsässä ei enää itsenäinen työskentely onnistunut. Mamma oli tärkeä ja sen luota ei voinut poistua. Samoin Kamu oli sille henkireikä. Esineruudussa koira irtosi kolme metriä ja jäi vaan odottamaan että tulen sen kanssa ruutuun mukaan, vaikka edellisvuonna se työskenteli täysin itsenäisesti. Kefe oli kasvanut niin kiinni minuun ja Kamuun, että yksin sen oli vaikea tehdä ratkaisuja.  Olin surullinen ja täynnä epäonnistumisen tunnetta kun tein päätöksen, etten pitäisi Kefeä enää kaupungissa. Sen enempää en tätä ala ruotimaan, mutta nyt Kehpatsu viettää ihanaa kotikoiran elämää rauhallisessa ympäristössä. Ja minusta se on tärkeintä, että sillä on rakastavia ihmisiä ja ympäristö jossa sen hermot lepää:)

Iso kiitos kysymyksistä ja toivon, että saitte kattavan vastauksen. Myöhemmin alan pureutumaan aiheisiin, joita ehdotitte.