Rauhallista Joulua ja onnea vuodelle 2018!

Lue lisää

Yhden aikakauden päätös

Viime viikonloppuna kisailtiin titteleistä jälleen Pasilan messukeskuksessa, tällä kertaa kolmena päivänä. Koko viikonloppu oli yhtä voittojuhlaa Gentle Miracle`s-kennelille, sillä tyhjin käsin ei tarvinnut kotiin lähteä. Perjantaina titteleitä kahmittiin yhteensä kolme kappaletta!

Olin ilmoittanut Kamun veteraaniluokkaan lauantaille ja sunnuntaille sillä ajatuksella, että messariin saisi tämä uramme päättyä. Lauantain pohjoismaiden voittajassa valkkareita tuomaroimassa oli tarkkasilmäinen Tom Kankkonen. Pidin kovasti tuomarin tyylistä, vaikkei Kamu häntä miellyttänytkään liian suoran lavan ja viiston lantion vuoksi. Tuloksena meille tuli erittäin hyvä ja luokka kolmonen. Tittelit tuli kuitenkin miltein samaan perheeseen, kun veli-Diesel juoksi itsensä ROP-veteraaniksi. 

Vasemmalla kaksi Rokin sisarusta Gizmo ja Mila, sekä oikealla Kamun sisarukset Nuka ja Diesel.
Onnea Maarit KASV2 ja KP!

Meillä oli myös pohjoismaiden kauneimmat valkkarin pennut lauantaina! Kamun ja Lilan pennut nappasivat ROP (Bonny) ja VSP (Kuura) tittelit yläkerran pentunäyttelyssä. Onnea Oili!

Sunnuntai valkeni aina yhtä nopeasti ja vuorossa valkkareilla oli venäläinen tuomari. Rouva piti sellaista tahtia, että miltein ei perässä pysynyt. Kohta huomasimme olevamme taas kehässä ja yön aikana koirani oli muuttunut jälleen erinomaiseksi. Tämä tuomari arvosti koirassa kokoa ja muhkeutta. Vaikkei Kamu mikään suuri ole, niin tulos yllätti minut tasokkaassa porukassa: ERI1, SA, VEK1, VSP-VET, PU3 → VETERAANI VOITTAJA 2017

Lopulta olimme jälleen kasvattajaryhmässä ja ykkössija napsahti heti kättelyssä. Koirat alkoivat olla jo koko viikonlopun koitoksesta kovin puhkipoikki, mutta meillä on vahva perinne juosta isossa kehässä joka vuosi. Vaikka sitten se kunniakierros.

Päivä venyi iltaan saakka. Ainoa asia, josta koirani veteraaniksi tunnistin, oli se ettei velipojalle jaksettu murputtaa enää niin paljon kuin nuoruusvuosina. Pojat esiintyivät kasvattajaryhmässä jopa rintarinnan. Menestystä ei tietenkään isossa kehässä tullut, mutta sinnikkäästi me jaksetaan tuoda sinivalkoista GM-teamia esille. Ehkä se joskus vielä huomataan isossa kehässäkin?

Illan päätteeksi otettiin stadilla vielä muutamat poserauskuvat kasvattajaryhmästä ennen kotiin lähtöä. Viikonloppu oli ollut menestyksekäs, sillä uusia titteleitä GM-teamiin tuli yhteensä viisi kappaletta. Lisäksi Maarit oli kahtena päivänä ROP-kasvattaja. Aivan mielettömästi onnea!

⧫⧫⧫⧫

Olin päättänyt, että messari jää Kamun viimeiseksi näyttelyksi. Junnu vuosina sieltä aloitettiin titteleillä ja sinne me nyt veteraanina samoin lopetamme. Oli hienoa juosta Kamun emän kanssa kaksi vuotta sitten kolme uutta titteliä ja miltein yhtä hienolta tuntuu nyt. Minulla on koira parhaassa veteraani-iässä, mutta ei me olla mikään näyttelykaksikko. Kumpikaan meistä ei nauti näyttelyistä niin paljoa kuin muusta yhteisestä tekemisestä, joten näiden saavutusten myötä on ilo antaa tilaa nuoremmille.

Kamun kanssa sertit tulivat aikoinaan rytinällä. Ensimmäisestä junnunäyttelystään se kahmi myös ropin ja sai roppakaupalla kehuja. Ennen avointa luokkaa meillä oli neljä sertiä kasassa, vaikkei kierretty kuin neljä isompaa näyttelyä. Avoimeen luokkaan ennätimme kahden vuoden ja viikon iässä hakemaan se viimeinen tarvittava serti luonnetestiä varten. Ja sieltähän se tuli. Valion titteli koristi nimeä alle 2,5-vuotiaana.

Tämän koiran kanssa on ollut helppo kiertää maata ja harrastaa. Olen saanut Maaritilta parhaan koiran ja haluan antaa sille parhaan elämän. Kamun näyttelyura päättyi, muttei yhteinen tekeminen siihen lopu. Koiralla on vielä paljon annettavaa tuleville jälkeläisilleen, harrastuksille ja omalle perheelleen.

Kiitos yhteisistä muistoista A-pentueen kanssa näyttelyretkillä! 

FI MVA HejW-10 VV-17 BH TK1 

GENTLE MIRACLE`S ARCTIC SNOW

Lue lisää

Surullisen tarinan mä tahdon kertoa.

Kaksi ja puoli viikkoa sitten pääsin osaksi pelastusoperaatiota, jonka kohteena oli viisi kissaa. Erikseen mainitsemattomien syiden vuoksi kissaemo ja sen neljä alle viikon ikäistä poikasta otettiin huostaan meille. Emo joutui hätäleikkaukseen ja neljä pientä pentua lisäruokintaan.

Ilmeisesti emon kohdussa oli joko mädäntynyt pentu tai jokin suurempi tulehdustila, joka oli saanut sen hyvin huonoon kuntoon. Oli epätodennäköistä selviäisikö se edes? Emo on hyvin nuori ja sen taustat olivat tuntemattomat ikää lukuun ottamatta.

Ensimmäinen pennuista hiipui pois kaikista auttamisyrityksistämme huolimatta perjantaina. Kissoilla voisi olla virus, joka on mahdollisesti tarttuvaa sorttia. Kukaan muu ei voinut riskeerata omia terveitä kissojaan, joten suostuin ottamaan loppupesueen meille kotiin tehohoitoon viikonlopun yli.

Pienet kissa piti kahden tunnin välein tukiruokkia ja tarkastaa kaiken olevan hyvin. Emo kissa oli taistelija. Sieltä se tokkuraisena ja kipeänä pesänsä pohjalta yritti parhaansa mukaan hoitaa pentujaan. Se totisesti heräsi kuolleista.

Lauantai yönä pääsi toinen pentu kivuistaan. Se ei enää imenyt ja sai outoja kouristuksia. Emo kissa yritti parhaansa mukaan hoitaa kahta jäljellä olevaa pentuaan, mutta kun maanantai aamu valkeni, minulla ei ollut hyviä aavistuksia loppujenkaan kohtalosta.

Matkalla töihin kolmas pentu kuoli. Sen peräreiän kohdalle oli noussut suuri mätäpaise ja vointi romahti. Viikonlopun "kissasairaala" oli tuntunut rankalta ja kun emon viimeinenkin jäljellä oleva pentu saatettiin viimeiselle matkalle, minusta tuntui kovin haikealta.

Kaiken tämän keskellä emon haava oli auennut ja se täytyisi ommella uudelleen. Veriarvot (valtava anemia ja vähän muuta) oli lähtenyt nyt kuitenkin selvästi korjautumaan. Niinpä vielä sulkemisajan jälkeen olimme ompelemassa kissaa uudelleen kasaan. Eikä epäilystäkään, ettenkö ottaisi kissaa kotiimme toipumaan leikkauksesta jälleen.

Viikko kissaemon kanssa, joka sai myöhemmin työnimekseen Milli, sujui hyvin. Haavapuvustaan huolimatta kissa alkoi toipumaan ja sen kävely ja koordinaatio alkoivat parantua päivä päivältä. Saunaamme rakennettu teho-osasto ei enää riittänyt kissalle, vaan reviiri laajentui muutaman päivän kuluessa. Tämä maailman ihanimmalla luonteella varustettu siamilainen halusi tehdä tuttavuutta koirienkin kanssa rohkeasti.

Melkein huomaamatta Milli oli sulattanut koirien sydämet ja nukkui kerällä Kamun vieressä tai kehräsi sylissäni. Se oli luonteeltaan niin seurallinen ja kiltti, että me ihmisetkin aloimme ihan kiintymään siihen. Miten koiraihmiseen kissa voikaan tehdä tuollaisen vaikutuksen?

Murheet eivät toki olleet siinä. Perjantaina Millille nousi kuume ja sen vointi romahti uudelleen. Punasolutuotanto oli lähes loppunut kokonaan ja kissan oli huono olla. Jälleen tehotiimimme teki kaikkensa kissan pelastamiseksi, viimeinen oljenkortemme oli kortisoni näiden päällä olevien antibioottien rinnalle. Vaste näytti hyvältä ja kisu lähti taas kotiimme viikonlopuksi.

Eilen Milli taas meni vaisuksi. Nukkui jälleen Kamun vierellä tai sylissäni. Ystävällinen kissa ei jaksanut edes kehrätä.

Tänään saatan tuon pienen reilun 2kg painavan nyytin viimeiselle matkalleen. Ihanan kissan, jonka elimistö ei enää jaksa taistella. Tuntuu pahalta.

Keinutan, kuuntelen

Sut suojaan peittelen

Keinutan, myöhä on

Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää

Siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

Ei pääse saattajatkaan.

Ethän pelkää pimeää

Siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

Ei pääse saattajatkaan

Lue lisää

Kamun ja Alman ensitreffit

Olimme Essin kanssa viestitelleet pitkät tovit tulevien pentujen kotivaihtoehdoista ja kaikesta muusta ensi vuoteen liittyvästä. Sitten Essi ehdotti, että mitäs jos annettaisiin pariskunnan tavata ennen H-hetkeä ja voitaisiin itsekin jutella ihan kasvotusten.

Sehän kävi paremmin kuin hyvin. Olin itsekin nähnyt Almaa lähinnä sen pentu- ja nuoruusiän kynnyksellä näyttelykehissä, joten tyttöäkin olisi mahtava päästä vielä tapaamaan. Essilläkin oli jo useampi vuosi vierähtänyt Kamun viimenäkemästä.

Täällä etelässä hyvät koiranulkoilutus (vapaana) maastot ovat kortilla. Milloin siellä liikkuu peuroja ja citykaneja, tai sitten ihan vaan suosionsa puolesta paljon muitakin koiranulkoiluttajia. Niinpä minulla pälkähti mieleen Kellokoskelle vuosi sitten avattu Touhu&Temmellys, jossa olisi paljon aidattua tilaa pariskunnan temmeltää. Olin kuullut paikasta jo viime keväänä Rokin kanssa tarkkikurssilla käydessäni. Mahtava aktiviteettipuisto esimerkiksi sellaisille  koirille, joita ei pysty pitämään muuten irti tai eivät tule toimeen toisten lajitovereiden kanssa.

Kamu juoksuttaa Almaa lelujensa kanssa. Kuva © Essi Perttula

Kamulla on alkanut pikkuhiljaa iskostua päähän hyvin vahvasti mitä valkoisten naisten kanssa tehdään. Jos ei suosiolla niin sitten edes vähän väkisin. Olisi pitänyt alusta saakka olla tiukempana, ettei tämä ollut mikään lemmenloma, vaan nyt oltiin vain tutustumassa. Hetken päästä Kamun jo tajutessa, ettei nainen lämpene "koville otteille", se esitteli voimiaan puiston "huvilaitteissa". Seinään pultattu rengas joustonaruilla oli selvä suosikki, sillä siitä ei meinattu päästä enää eroon. Poika on sen verran periksiantamton, ettei yleensä jätä leikkiä kesken.

 Kuvat © Essi Perttula

Kaunis Alma seurasi ihmeissään Kamun voimannäyttöä

Puistossaa aika vierähti siivillä, vaikkei sää meitä oikein suosinut. Kurassa ja märässä temmellettiin silti iloisin mielin. Essi leikitti molempia koiria pallolla ja oli mukava seurata sivusta kuinka Almakin leikki "ällöttävällä miehen hajuisella" pallolla. Pidin Almasta kovasti, se oli iloinen ja tasapainoinen valkkarineiti, jolla oli hyvällä tavalla reaktiokykyä. Vaikka tyttö oli omasta mielestään sylikokoinen pusukone, ei missään vaiheessa tullut sellainen olo, että ompa tämä nyt todella vilkas. Toki yhden päivän kokemuksella ei voi sanoa koko koiran luonnetta, mutta minuun Alma teki ihanan vaikutuksen. 💜
 

 Kamu ja Essi leikkivät

 

Minulle jäi todella hyvä mieli pariskunnan tapaamisesta. Essi näkee kyllä suuren vaivan pentueen onnistumiseksi, harva ajelee 800km yhden viikonlopun aikana vain moikkaamaan ennestään näkemäänsä urosta. Luulenpa, että Almallekin on helpompaa sitten ensivuonna kun uros on jo kerran tavattu ennen astutusta. 

Me ihmiset jäämme nyt vain haaveilemaan ensivuodesta. Kiitos Essi!

Lue lisää

Lemmikit, työ ja opiskelu. Onko se mahdoton yhtälö?

Usein minulta kysytään, että miten jaksat ja ehdit tehdä kaikkea? Kun on työ, koirat, lukeminen ja vielä parisuhdekin, niin jääkö kaikille aikaa tasapuolisesti. No ei jää. Mielestäni koirat ovat kokeneet suurimman muutoksen tässä kaikessa. Niiden arki on ollut enemmän sellaista seurakoiran arkea, eikä niinkään harrastuskaverin. Eli suomeksi sanottuna olen joutunut itse luopumaan omasta harrastamisestani eniten tämän kaiken keskellä. Myös läheiset ovat huomanneet, etten sovi mitään ylimääräistä menoa, vaan lukeminen on se pääpointti nyt.

Työ verottaa suureksi osaksi jaksamistani lukemisen suhteen. Aamuvuoron jälkeen lukeminen tuntuu puulta ja jaksan hädintuskin keskittyä katsomaan valmennuskurssin luentoja. Onneksi tähän auttaa hyvä aiheeseen perhtyminen ennen luentoa, koska muuten en saisi niistä kovinkaan paljoa irti. Ennen iltavuoroa hyvien yöunien jälkeen jaksan onneksi keskittyä noin kahdesta kolmeen tuntia ennen töiden alkua.

Parisuhteen osalta en koe niin huonoa omaatuntoa opiskeluistani kun toinenkin osapuoli opiskelee (työn ohella). Molemmilla on oma rytmi ja omat suunnitelmat, joiden tahtiin edetä. Välillä on huvittavaa, kun istumme eri huoneissa molemmat uppoutuneina omiin aiheisiinsa. Sitten aina huudellaan että "otatko kahvia tai syödäänkö?". Kerrassaan ihanteellinen tilanne ja auttaa jaksamaan. Toinen myös osaa sanoa, milloin olen paussin tarpeessa ja olisi tarpeen käydä vaikka lenkillä tai tehdä jotain muuta. 

Koirien arjessa harrastamattomuus näkyy lähinnä siten, ettei meillä ole suurempia tavotteita. Täysin mitään tekemättömänä eivät koirani missään tapauksessa ole, sillä minusta niiden perusoikeuksiin kuuluu muukin kuin syöminen ja lenkkeily.

Perusarjen rinnalle on ollut pakko keksiä aivotyötä, sillä Rokin pakka ei pysy kasassa pelkällä lenkkeilyllä. Kamulle passaisi ihan hyvin, että se saa nukkua sisällä ja käydä ulkoilemassa metsässä. Rokilla sellainen "peruskoiran" arki alkaa näkyä ei-toivottuna käytöksenä (haukkuminen, vinkuminen, yleinen sählääminen).

Niinpä poikien kanssa ollaan tehty ihan arkielämän juttuja. Ne saavat suurimman osan ruuastaan lenkillä, jolloin molempien kanssa teen vastaehdollistamista. Rokille naksuttelen ihan kaikesta: ohikävelevästä miehestä vastaan tuleviin lapsiin. Rauhallisesti katsominen on ollut käytösmalli, jota koiralta haluan. Se on alkanut toimia todella hyvin ja useimmiten äkkitilanteissakin koira vain katsoo kummallista juttua eikä ole ensimmäisenä kommentoimassa asiaa haukkumalla. Olen myös rohkaistunut lenkkeilemään vähän vilkkaammilla kaduilla, jossa tulee paljon koiria vastaan. Meillä on ollut hyvin tilaa väistää Rokin tarvitsemalle etäisyydelle ja selviytyä tilanteista ilman haukkumista.

Toinen aktiviteetti on nenätyöskentely, jota tehdään miltein päivittäin. Metsässä irti juostessaan pojat tekevät vuorotellen esimerkiksi hajustettujen käpyjen tai keppien etsimistä. Roki on kehittynyt keskittymisessään valtavasti ja malttaa olla myös odottava osapuoli kun Kamu tekee työtään. Tämä on todella suuri kehitysaskel pienen koiran elämässä.

Lopuksi viljelen pojille vielä osan päivittäisestä ruoka-annoksesta pitkin varvikkoa, josta saavat sitä sitten etsiskellä. 

Roki odottaa vuoroaan kiltisti.

Välillä pojat ovat päässeet ihan treenaamaankin, lähinnä vartalon hallintaa ja hyödyllisiä temppuja. Rokin kanssa työn alla ovat tällä hetkellä oikealle sivulle perusasentoon tulo ja oikealla seuraaminen. Myös puolenvaihtoja ollaan aloiteltu ja tuntuu välillä, että ohjaaja on enemmän sekaisin kuin koirat. Sitä vaan rutinoituu niin samoihin kaavoihin, että on sitten aivan pihalla kun täytyisikin tehdä jotain muutoksia omassa ohjaamisessa tai palkkaamisessa.

Yhteenvetona todettakoon, etten pidä tätä kaikkea mahdottomana. Tällä tahdilla kyllä tiedän, etten ihan kauhean kauan jaksaisi, mutta olen nyt päättänyt tämän olevan väliaikainen olotila. Vuoden alusta tahti töiden suhteen helpottuu ja pääpaino arjesta siirtyy opiskelulle. Toivotaan, että lopussa kiitos seisoo. 

Hyvää tulevaa isänpäivää kaikille ja muistakaa pitää huolta omasta jaksamisestanne!

Lue lisää

Ei täydy vaan mä saan

Valmennuskurssin ensimmäinen luento kokosi yhteen pääsykoevalmentautumisen työkalut. Luennoitsijana oli oppimiseen laajalti perehtynyt nainen Helsingin yliopistolta. Ensimmäisenä hän laittoi koko porukan miettimään miksi me teemme tätä?

Mietittyäni hetken ihan ensimmäistä ajatusta siitä, kun tiesin oikeasti, että minusta on tultava eläinlääkäri. Ajatukset palasivat kasiluokan kevääseen, jolloin pääsin kunnaneläinlääkärimme mukaan TET viikoksi. Vaikka olin jo ennen sitä haaveillut ammatista, sai se viikko minut tuntemaan itseni varmaksi päätöksestäni.  Muisto toi hymyn huulilleni kun mietin kaikkia niitä navettakäyntejä ja vasikoiden nupotusta. Silloin oli niin hienoa päästä rauhoittamaan vasikoita, puuduttamaan ja ajelemaan karvoja.

Ajatus oli oikein voimaannuttava ja se kannattaa varmasti vielä monesti palauttaa mieleen vaikeiden aikojen tullessa eteen. Kukaanhan ei tosiaan minua pakota tähän, vaan valmennuskurssi on yksi mahdollisuus oppimisen tiellä.

Luennon aikana sain monta ahaa-elämystä omista oppimistyyleistäni. Vanha alleviivaus ja pänttäystekniikkani sai nyt lentää romukoppaan, sillä olen tehnyt niitä väärin jo tarpeeksi kauan. Tilalle tuli monta kokeilemisen arvoista vinkkiä ja erääseen tartuin heti tänään.

Esitän itselleni enmmän kysymyksiä lukiessani ja pyrin vastaamaan niihin omin sanoin. Lähtiessäni lukemaan vaikkapa kidehiloista, teen aluksi ajatuskartan asiasta ennen lukemaani. Käytän siihen värinä vaikkapa punaista. Sinne tänne vain kaikki paperille mitä aiheesta tiedän. Sitten käyn tarkasti aiheen lukien läpi ja tehden vaikkapa muutaman lyhyehkön alleviivauksen. Silmäilen tektsiä enkä vain rutiininomaisesti lue edestakaisin.

Tämän jälkeen palaan ajatuskarttaani, eri värillä tosin. Täydennän karttaani lukemani perusteella ja kas kummaa, siinähän jää hyvin mieleen mitä tuli juuri opeteltua. Samalla nämä töherrykset toimivat hyvänä kertausmateriaalina ja oppimisen seurantaa on helppo pitää yllä.

Lue lisää

Mitä kuuluu opiskelurintamalle?

Viikko sitten alkanut infuluenssaksi epäilty tauti piinaa minua edelleen. Jaksaminen on riittänyt luentojen katseluun sohvalta käsin ja muutamien laskujen pyörittelyyn. Nyt ei ehtisi sairastamaan, mutta tämä pöpö tuntuu olevan aika ärhäkkä tarttumaan, sillä useampi työporukastakin on jo selätetty.

Tänään on marraskuu ja laskelmieni mukaan enää noin puolivuotta ja kaksi viikkoa pääsykokeeseen. Toisaalta aika tuntuu ruhtinaalliselta ja toisaalta aivan liian vähältä. Nyt en kuitenkaan sorru panikoimaan, vaan porskutan suunnitelemallani tahdilla eteenpäin. Blogi tulee (tässäkin tapauksessa) olemaan pienenä henkireikänä minulle tulevan kevään aikana ja minusta on ihana istahtaa hetkeksi vaan kirjoittelemaan.

Huomenna alkaa kauan odotettu valmennuskurssi. Ensimmäisen luennon tarkoitus on tsempata meidät kunnon motivaation puuskaan ja antaa eväitä stressin hallintaan. Itse koetilanteeseen en niinkään luule tarvitsevani mitään stressin poistoa (onhan se jo niin tuttu tilanne!), vaan nimenomaan tämän luku-urakan keskelle. Vertaistuki ja eteenpäinpotkijat ovat minulle tarpeen. 

Vertaistuesta puheenollen, haikein mielen ajattelen sitäkin, että täältä blogin kautta minua on tsempattu jo moneen otteeseen. Olen saanut kaksi erityistä tsempparia, jotka jaksavat kuunnella minua (huonoinakin hetkinä) ja itseasiassa odottavat itse jo siellä eläinlääkiksessä. Saman tilanteen kokeneiden sanat jotenkin kolahtaa paremmin. Kiitos teille, tunnistatte kyllä itsenne.

Ennen kuin tämä teksti rönsyilee tämän enempää, niin haluan kertoa vähän meidän aikataulusta valmennuskurssin suhteen. Tänä(kään) vuonna en jotenkin osaa rakentaa itselleni lukusuunnitelmaa, joten päätin turvautua nyt valmennuskurssin aikatauluun. Siellä oli ainakin viime vuonna niin kivasti rytmitettynä kaikki, joten ei voisi mennä pieleen jos luottaisi siihen? Rytmi alkaa kolmesti viikossa pidettävillä luennoilla. Maanantaisin fysiikkaa, tiistaisin bilsaa ja keskiviikkoisin kemiaa. Aluksihan nuo ma-ti luennot menee minulta ohi iltavuorojen takia (luennot voi katsoa onneksi jälkikäteen), mutta sekin onneksi korjaantuu sitten tammikuussa.

Joulukuussa oli vähän rennompaa ja siten tammikuussa alkaakin tykitys ihan täysillä. Olen ennättänyt tällä hetkellä kertaamaan (vääntämään ratakiskoa) kemiasta kaksi ensimmäistä kurssia ja fysiikasta menen hetken kuluttua lämpöoppiin. Vaikka laskeminen on minulle se suurin kompastuskivi ja valtavan epätoivon aiheuttaja, en anna sille nyt valtaa. Kun alkaa oikein tökkimään niin vaihdan ainetta. Lasken hetken vaikkapa kemiaa fysiikan sijaan tai helpotan vaatimustasoani. Jokainen sisäänpäässyt ei suotta toitota laskurutiinia, joten se on nyt jostain kaivettava myös itselleni.

Antoisaa Joulun odotusta kaikille ja nähdään Messarissa lauantaina tai sunnuntaina :)

Lue lisää

Nikon D3s - Kohinakuningas

Vanha kameranrunkoni Nikon D7000 on palvellut minua jo vuosia. Hankin viimeksi päivityksen muistaakseni vuonna 2011. D700 on ollut minulle todella passeli runko tähän asti ja sen kanssa valokuvaaminen on harrastuksena kehittynyt hyvin. Objektiivit ovat päivittyneet matkan varrella, mutta jo jonkin aikaa sitten minua alkoi vaivata runkokuume. Löysin itseni monesti Rajalan sivuilta selailemasta uusia kameroita.

Pari viikkoa sitten törmsin tarjoukseen, josta en oikein malttanut kieltäytyä. Ammattikäytössä hetken ollut Nikon D3s etsi uutta kotia. Kameran hinnat uutuudeltaan pyörii sellaisissa lukemissa, ettei minulla olisi siihen varaa, mutta nyt saatoin jo harkita.

Olin tutustunut D3 malliin jo aiemmin ja lueskellut käyttökokemuksia foorumeilta. Niinpä lähdin selaamaan netin syövereitä tätä päivitettyä versiota entisestään.

Luontokuvaaja Janne Heimonen arvostelee 3Ds:ää blogissaan näin: "Nikon julkaisi markkinoiden kohinakuninkaalle D3:lle (ja tietty saman tittelin jakaa myös D700) jatkajan nimeltään D3s! Tai jos ei ihan jatkajaa, niin ainakin päivityksen! Eikä kyse ole tällä kertaa mistään näytönkasvatus päivityksestä, vaan uuden rungon todelliset herkkyyslukemat ovat mm. nousseet aukolla! Ja entisen suurimman ”oikean” ISO 6400 herkkyyden sijasta kamerasta löytyykin ”oikea” ISO 12800 herkkyys!

Ja entinen ”keinotekoinen” ISO 25600 herkkyys on jo ihan paperia, koska nyt pyöritään jo sadoissa tuhansissa! Uudesta D3s rungosta löytyykin niinkin hurja herkkyys lukema kuin ISO 102400! Todella mielenkiintoista nähdä minkä verran kohinat ovat parantuneet! Olisihan se mukava jos uutukaisen ISO 12800 olisi samaa luokkaa kuin D3:sen ISO 6400! Oikeastaan se olisi tosi jees ,) Saattaisin jopa harkita D700 vaihtoa mahdollisesti joskus D700x:n jälkeen tulevaan D700s:ään, jos se olisi yhtälailla D3s tyylinen kuten D700 on D3 tyylinen.

Eli onneksi tässä uutukaisessa kennon uudelleen suunnittelun yhteydessä pikselit pidettiin ennallaan, eikä lähdetty niitä korottamaan, se mahdollistaa aina paremmin hallussa olevat kohinat ja sopii minulle ainakin paremmin kuin hyvin! Omissa kuvauksissani minkään muun ominaisuuden parantaminen ei ole tuonut niin paljoa uusia mahdollisuuksia valokuvaukseen, kuin juuri uusien suurempien käyttökelpoisten herkkyyksien lisääminen."

Eihän tämä mikään uusi malli enää ole, mutta minulle uusi. Kamera on ollut käytössä vasta hetken aikaa ja ensimmäisiä käyttökokemuksia olivat rungon massiivinen koko (putken kanssa painoa yhteenskä 3kg) ja hyvä ergonomisuus. Sarjakuvanopeus on myös omaa luokkaansa varsinkin liikekuvia ottaessa ja kyllä mun mielestä nykyisissä kuvissa on pehmeämpi ja värikylläisempi tunnelma.

Yhteistä taivalta vasta aloitellaan ja katsotaan sitten jatkossa käyttökokemusten perusteella, onko minulla lisää kerrottavaa tästä tulokkaasta. Tässä kuvasarjaa uudesta tuotannosta:

Lue lisää

Rokin luonnetesti

Blogi on nyt potenut hiljaiseloa hetken aikaa. Sain jossain vaiheessa hirmuisen "ärsytyskohtauksen" ja laitoin koko homman jäihin. Inspiraatio ja aika puuttuivat. Minulla ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut tarkoitus lopettaa vaan lähinnä hakea uutta selkeämpää ilmettä tähän touhuun.

Nyt ulkoasu on muuttunut ja kaikki löytyy jotenkin järkevämmin. En tiedä tuntuuko lukijoista samalata, mutta se kummasti lisää motivaatiota tehdä tätä.

Viikonlopun teema oli kauan odotettu ja ehkä vähän jännitetty luonnetesti Maaningalla. Koko C-pentueen katras oli ilmoitettu samalle päivälle testiin, mutta harmiksemme yksi nartuista aloitti juoksun ja näin ollen joutui jäämään testistä pois. Google maps näytti minulle torstai iltana ajomatkaksi yli 300km ja aikaa siihen menisi 4h25min.

Olimme varanneet kasvattajan avulla itsellemme majoituksen Siilinjärven Punttisilimästä koko viikonlopuksi. Kaikki oli toimivaa, mutta hieman leirihenkeä kaivattiin, sillä paikassa ei ollut esimerkiksi sisävessoja.

Saavuin molempien koirien kanssa Punttisilimään vain yhden pysähdyksen (joka tapahtui vasta Siilinjärvellä) taktiikalla ja olo oli hieman väsynyt työpäivän ja yksin ajettujen kilometrien jälkeen. Vaikka kello oli jo aika paljon, vastaanotto oli iloinen ja kaikilla oli hieman jännitystä ilmassa. Lopulta valmistauduimme suihkun kautta tuleviin huonoihin yöuniin. 

Kuten arvata saattoi, yöunet olivat katkonaiset ja lyhyet. Ajatukset pyörivät aamun luonnetestissä ja koirat olivat hieman levottomia kaikista kuuluvista äänistä. Kirpsakkana pakkasaamuna lähdimme ajamaan testipaikalle hyvissä ajoin, sillä Roki oli ensimmäisenä vuorossa.

Ilmeisesti C-pentujen testi kiinnosti ihmisiä, sillä paikalla oli yleisöä varmaan 30 henkeä, aina valkkarikasvattajista omaan äitiini. Myös Teija ja Kamun pentu Jarre olivat ajaneet Nurmeksesta paikalle ja pääsin purkamaan jännitystäni pieneen pentuterapiaan ennen H-hetkeä.

Sitten alkoi sirun ja pannan tarkastaminen. Roki otti kaikki uudet ihmiset avosylin vastaan, mutta availi jo ääntään saapuessamme testipaikalle. Pojan mielestä yleisöä oli liikaa.

Meidän testiä vei läpi Leena Berg ja toinen tuomari Jorma Kerkkä seurasi enemmän sivummalta. Parivaljakko tuntui vuorottelevan ohjeistajan ja sivustaseuraajan rooleja. Roki kävi heti alkuhaastattelussa iloisesti moikkaamassa molemmat. Siinä vaihdettiin normaalit kysymykset koiran elämästä ja siitä, mitä sen kanssa on harrastettu ja touhuttu. Sitten alkoi leikitys puukapulalla. Roki lähti ihan kivasti leikkimään vaikka oli ehkä hieman vieraskorea.

Oma jännitykseni oli jo onneksi laantunut ja keskityin olemaan vain neutraalina. Suuntasimme kelkalle ja heti ensimmäisestä kolahduksesta Roki avasi äänihuulensa odotettuun tyyliinsä. Kaikki karvat nousivat pystyyn ja ensimmäinen reaktio oli pinkaista mamman eteen desibelit täysillä. Äkkiä nuoren miehen suunnitelma muuttui kun karkoituksella ei tuntunut olevan mitään vaikutusta huppupäässä lähestyvään tyyppiin.

Roki päätti ottaa takavasemman käyttöönsä ja lopulta meinasi mennä jo emäntä nurin kun pyrkimys kelkalta pois oli kovin vahva. Hetken siinä pyörittyämme Roki tuli haistamaan kelkkaa ja toteamaan sen vaarattomaksi. Siinä vaiheessa jo huomasin kielen roikkuvan koiran poskella.

Seuraavaksi lähdettiin reippaalle kävelylle ja kas kummaa, talon takaa meitä kohti hyökkäsi iso mies. Juurikaan muuta kuin lehden rasahdus ei Rokin mielestä tarvittu. Äänihanat kaakkoon ja tuultapäin! Siinä se herra taas suupielet vaahdossa karjui mamman edessä niin kauan kuin kantti kesti. Tuomarin lähestyessä piiskan kanssa Roki käväisi aina mamman takana ja kommentoi sieltä. Pelko voitti ja perääntyminen tuntui puolustusta paremmalta vaihtoehdolta Rokin mielestä. Hyvin se kuitenkin lähti tuomarin mukaan todettuaan uhan hälvenevän. 

Seuraavaksi koiraa säikyteltiin haalarilla ja tynnyrillä peräjälkeen. Tässä vaiheessa Rokin mielestä paniikkia oli lietsottu liikaa ja silmät alkoivat pyöriä koiran päässä. Mammasta ei ollut mitään tukea tai turvaa hihnan päässä, joten koira aneli sitä jo tuomareilta yrittäen piiloutua heidän selän taa. Tässä kohtaa tuntui jo hieman julmalta jättää toinen selviytymään kun tiesin kuitenkin sen taustat jokaista hetkeä myöten.

Tynnyri oli Rokille ylitsepääsemätön ja pelkäsin homman kaatuvan siihen. Sitä kierretiin ja kaarrettiin monta hetkeä. Välillä käytiin vilkaisemassa haalari, joka oli ihan OK Rokille. Sitten palattiin taas tynnyrille ja Roki ei voinut uskoa, ettei se vähintäänkin tappaisi häntä.

Jossakin vaiheessa Rokin pikaiset tynnyrin haistelut riittivät tuomareille ja lähdimme jatkamaan pimeään huoneeseen. Tässä Roki kokosi itsensä ja tuntui tietävän mitä tehdä. Nenähommat niin sanotusti jälleen pelastivat meidät. Poika pinkaisi vaihtiin huoneessa ja kävi ensimmäisenä merkkaamassa tuomari Kerkän ja istui tämän eteen. Tajutessaan, ettei tämä ollut mikään maalimiehen etsintä, tuli Roki luokseni iloisena.

Seinä ja laukaukset palauttivat Rokin mieleen taas inhottavan testipaikan ja epävarmuus alkoi paistaa läpi. Pelokkaana ja väsyneenä haukkuminen jää Rokille päälle, joten sitä saatiin kuulla testin loppuun saakka. Laukauksissa koira ei sentään alkanut hyppiä tai riuhtoa, mutta kaikki äänet hän kommentoi. Niinpä siitä tuli tulokseksi laukauskokematon.

Sillä aikaa kun tuomarit tekivät päätöksensä, kävimme Rokin kanssa vähän metsässä sulattelemassa asioita. Koira läähätteli kieli pitkällä ja palautuminen vei oman aikansa. Kaikki ihanat rapsuttelijat ja muut ihmiset olivat Rokin mielestä helpottavan ihania ilman niitä huppuja ja piiskoja.

Kunnes meidät kutsuttiin kuulemaan "tuomio", niin Roki luuli ilmeisesti homman alkavan uudestaan, sillä haukkuminen muistui nopeasti mieleen. Kuunnellessani tuomarin arvioinnin koirasta, en voinut kuin nyökytellä päätäni. Testi oli niin tuntemani koiran näköinen, etten voi olla kin tyytyväinen.

TÄSSÄ ROKIN LUONNETESTIVIDEO

Koska me tehtiin se:

FI MVA BH GENTLE MIRACLE`S CATCH ME IF YOU CAN

***

Nyt noin viikko luonnetestin jälkeen täältä flunssaisena sohvan pohjalta asiaa tuumiessani, voin todeta kaiken menneen hyvin. Rokin kanssa on tullut vastaan monta tilannetta, joissa luonnetestistä mileen jääneet möröt olisivat voineet nostaa päätään. Rapussa on ollut vilskettä muuttavien ihmisten takia ja ulkona on tullut vastaan jopa aurausviittoja kantanut mies. Kaikki nämä oudot tapahtumat ovat Rokin mielestä olleet ihan kivoja. Kaikkia kummallisuuksia se on katsonut ihan haukkumatta tai nostamatta asiasta sen kummempaa meteliä.

Hyvä näin! Meille satoi jo lumetkin keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Nappasin pari kuvaa aamu-ulkoilultamme ja sen jälkeen en olekaan flunssaltani muuta jaksanut kuin nukkua. 

Lue lisää

Anna itsellesi aikaa oppia

Valmennuskurssi alkaa ensi kuussa ja olen aikamoista kyytiä yrittänyt rämpiä fysiikan ja kemian aiemman vuoden luentoja läpi. Alkuperäinen tavoitteeni oli ehtiä käydä kaikki aiemmat luennot läpi, jotta muistiin olisi palautunut tarpeeksi asioita. Alku starttasi hyvin ja tahti oli tasainen. Yhtäkkiä jossain vaiheessa huomasin vaativani itseltäni liikoja. Hyvät pohjat molemmissa aineissa oli jäänyt rakentamatta jo kauan sitten. Tekniikkani oli niin sanotusti viilannut minua linssiin.

Eräänä iltana huomasin saavani jo ihan fyysisiä pahanolon tunteita yrittäessäni laskea kemian tehtäviä. Tunsin oloni totaalisen yksinäiseksi tämän loputtoman suuren urakan keskellä. Kaikki maistui puulta ja "en osaa enkä koskaan pääse"- tunne valtasi ajatukseni.

Onneksi oivalsin itse tehneeni virheen heti näin alussa ja painoin kaasun sijaan jarrua. Otin askeleen taaksepäin ja aloin laskemaan ihan perustehtäviä lukiokirjoista valmennuskurssin materiaalien ja ennakkotehtävien sijaan. Annoin itseni onnistua. Kohta huomasin laskeneeni reilusti toista kymmentä tehtävää ihan hyvällä mielellä ilman mitään ahdistusta. Jossain kohtaa tuli jopa ajatus, että ehkä mä pystynkin tähän.

Kunnon kivijalka on pakko rakentaa molempien minulle vaikeiden aineiden kanssa. Jotenkin tuntuu, että asian tiedostaminen ja toimeenpano ovat todella kaukana toisistaan. Muistelen painineeni tämän asian kanssa jo viime vuonna ja silti annoin itseni mennä aidan matalemmalta puolen.

Liian vaikeiden tehtävien tekeminen malliratkaisujen avulla on harhaan johtava polku ja sen olen nyt ymmärtänyt. Siitä maksaa joka vuosi kovan hinnan, nimittäin opiskelupaikan.

Jotkin unelmat eivät tule luoksesi itsekseen, vaan niiden eteen on tehtävä kovasti töitä.

Lue lisää