keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kisatuloksia Imatralta ja sertijahdista

Amokin kanssa lähdössä kympille Virpiniemessä. Kiitos kuvasta Katri Loukusa

Minulla on takanani nyt elämäni ensimmäiset koirahiihtokilpailut. Tänä talvena olen hiihtänyt reilun sata kilometriä alkaen tammikuusta ja kun oikein mietin, niin en ole koskaa mennyt oikealla kisakoiralla suksien kanssa. Omien koirien kanssa on tullut sävellettyä milloin mitäkin vetohommiin liittyvää, mutta nyt minulla on ollut kyllä edessäni oikea opetusmestari. 

Imatran rotumestaruuskilpailut olivat minun ja Amokin yhteisen kilpailu-uran ensimmäinen koitos. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että viimeistelytreenit eivät tosiaan menneet ihan putkeen. Tämä näkyi selkeästi koiran ja minun välisessä yhteistyössä Imatran laduilla. Vanha konkari varmisteli ja auttoi minua suksien hallinnassa ja varmisti ehyen suorituksen ihan sata prosenttisesti. Mikäpäs sen parempi aloitus kisajännityksen vallitessa kun hyvä kokonainen suoritus. Aikamme oli pikkuisen yli 12,5minuuttia ja sijoitus 6/8.

Seuraavana perjantaina olimmekin jo matkalla Haukiputaalle, jossa Virpiniemen valjakkohiihdot järjestettiin. Tässä kisassa matka oli 10km ja kaikilla koirilla (vaaditaan yli viisi osallistujaa ja nyt oli yhdeksän!) mahdollisuus vetosertiin. Kolmella vetosertillä (kahdelta eri kaudelta/ matka väh 10km), BH-kokeella ja näyttelyarvosanalla H koira valioituu Suomen vetovalioksi. Vetosertin saa kaikki luokkaan osallistuneet koirat, jotka tulevat maaliin 10% sisään voittaja koirakon ajasta.

Kymmenen kilometriä on oikeasti jo haastava matka tälläiselle vasta-alkajalle ja koirallekin huonon hiihtäjän kanssa. Siinä saa paiskia töitä ihan oikeasti. Eipä aikaakaan kun huomasin olevani jo liinan perässä tuulessa ja tuiskussa. Tällä kertaa Amok paineli korvat tötteröllä ja tuntui luottavan tasapainooni paremmin. Muutaman ensimmäisen mutkan jälkeen kannustin  sitä haastavasti että "anna mennä vaan kyllä täältä tullaan". Koira tuntui ottavan vaan isompaa vaihdetta silmään ja latu alkoi vilistä jalkojen alla kovaa tahtia.

Kuva: Katri Loukusa
Kohta huomasin kyltin jossa kerrottiin seitsemän kilometrin hujahtaneen jo taakse. Kannustin koiraa maaliin ja aloin hiihtämään sen minkä kintuistani irti sain. Lopussa olisi vielä suurimmat mäet ja niissä mitattiin niin koiran kuin hiihtäjänkin maitohappokestävyyttä. Suureksi ihmetyksekseni sain näköyhteyden ennen kahdeksaa kilometriä minuutin meidän edelle lähteneeseen koirakkoon. Sisälläni roihahti joku vara-energia ja samalla tunsin Amokinkin kiihdyttävän askeliaan. Siinä sitä sitten otettiin ensimmäinen ohitus ja paineltiin kohti viimeistä miltein pystysuorana nousevaa mäkeä kohti.

Mäessä Amok katsoi yleisöön jo siihen malliin, että olisi voinut jo mennä palkalle. Kannustuksesta se kuitenkin jatkoi kuuliaisena, mutta mäen jyrketessä se vilkaisi minua taakseen kysyvästi. En tuntenut omia jalkojani enää kunnolla ja korvissa kohisi, rukoilin koiraa auttamaan minua tässä viimeisessä puristuksessa. Onnekseni Amok päätti käyttää viimeisen turbovaihteensa ja kiskoi minut vielä mukanaan viimeiseen loppukiriin.

Maaliviivalla oli hiljaista, mutta minä kannustin koiraa. Se oli tehnyt aivan mielettömän työn kanssani ja antanut kaikkensa. Luottanut minuun ja toiminut 100%:sti yhteistyön eteen. En ole ennen tuntenut näin suurta yhteyttä ja luottamusta koiran ja ohjaajan välillä. Tunne siellä mäessä ja maaliviivalla roikkuessani koiran kaulassa saa ihoni vieläkin kananlihalle.

Tulosten ratketessa olin äärimmäisen tyytyväinen neljänteen sijaamme ja vetosertiin! Tavoite oli saavutettu ja mikä parhainta, olin täydellisen tyytyväinen siihen flow-tilaan, joka meillä tällä kertaa Amokin kanssa radalla oli. Aivan mahtavaa!

Arvostan ja olen suuresti kiitollinen Heidille näin upean eläimen luottamisesta käsiini. Jos kaikki menee hyvin ja ollaan kakki kunnossa ensi talvena, lähden enemmän kuin mielelläni kokeilemaan Amokille sitä viimeistä valionarvoon vaadittavaa sertiä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Viimeinen harjoitus ennen kisoja



Hulluuksissani olen lupautunut hiihtämään meidän kouluttajan dobberi nartulla tulevana sunnuntaina Imatralla SDY:n vetomestaruuksissa. Ensimmäisen kisailmottautumisen olisi voinut laittaa tosiaan vielä vahingon tai jonkun muun sattuman piikkiin, mutta löysin itseni hetki sitten virkusta uudemman kerran näppäilemässä ruudulle Amokin tuttua rekisterinumeroa jälleen. Niin että ei riittänyt lähteä vain vitosen verran naurattamaan katsojia, vaan ihan kympille ilmotit?

No näin pääsi käymään ja nyt tässä suksitaan parin viikon sisään kahdet kisat. Onnekseni minulla on kisaparina tosiaan tuo reilu viisi vuotias rouva, joka tasan tietää mitä tekee. Amokista on alkanut mudostua minulle tosiaan sellainen kumppani, joka osaa jo lukea minua. Niin hassulta kun se kuulostaa, se menee meillä juurikin näin päin. Amok on varma menijä, mutta ei anna mitään ilmaiseksi. Koira lukee mielentiloja ja sitä kuskin fiilistä kuin avointa kirjaa. Alkuun sen tuli oppia juoksemaan mutkat ja radan vaikeat kohdat minulle helpoksi, eikä se tehnyt sitä jos en luottanut siihen täysin ja ollut itsekin sellainen "palo silmissä".

Nyt ollaan saatu yhteistyö sujumaan siihen malliin, että luotan ohjata Amokia tuntemattomillakin urilla ja tiedän, että se menee juuri sinne minne käsketään. Menee vieläpä parhaansa mukaan niin, että minä pysyisin pystyssä ja pystyisin auttamaan sitä parhaani mukaan.

Heikoin lenkki tässä yhtälössä vaan on se, etten osaa hiihtää. Lapsuuden liikuntatunnit ja hippohiihdot ovat olleet aina sangen vastenmielinen kokemus ja tekniikka on ollut lähinnä kanan lentoa muistuttavaa räpiköintiä. Nyt aikuisiällä hiihtäminen ei ole ollut yhtään sen kummempaa, oikeastaan on vielä vaikeampaa yrittää muuttaa jotain liikerataa tai tahtia.

Eiliset kisatreenit menivät osaltani aivan penkin alle, en pysynyt pystyssä sitten yhtään. Kokeilin minulle vieraita (helvetin hyvin luistavia) suksia, jotka sitten menivätkin omia menojaan lähes joka mutkassa. Oma mielialani alkoi taipua pettymyksen puolelle jossain vaiheessa ja silloin koin myös sen, että tuo musta tulisielu lopetti taistelunsa samaan aikaan. Aivan kuin vetoliina olisi yhdistänyt meidän korvienvälimme!

Minusta ei tässä muutamassa yössä tehdä mitään Iivo Niskasta, mutta sen päätin, että kovalla tahdolla tullaan maaliin vaikka ilman sauvoja! Annan koiralle mahdollisuuden antaa parastaan ja sen pystyn tekemään vain sillä tahdonvoimalla ja palolla viedä meidän tiimi maaliin kunnialla. 

tiistai 12. helmikuuta 2019

Siedätä koirasi ovikellon ääneen


2019 on hyvää vauhtia käynnissä ja pitkästä aikaa sain järjestettyä aikaa kuvata lukijoille uuden videon, jossa käsitellään ovikellon äänelle ehdollistamista. Olen liittänyt ääneen myös käytöksen, jossa koira äänen kuultuaan hakeutuu alustalle maate. 


torstai 24. tammikuuta 2019

B-pennut 3-vuotta


Jälleen on kulunut vuosi siitä ikimuistoisesta hetkestä, kun Kamun ja Giran valkoiset salmiakkitassut syntyivät tähän maailmaan. Näiden kolmen vuoden aikana olen saanut myötäelää niin monessa ikimuistoisessa hetkessä ja olla mukanakin osassa. Pentue on ollut mielestäni niin onnistunut kuin toivoin ja uskon ihan jokaisen tämän pentueen koiranomistajan ajattelevan koirastaan samoin.

Kulunut vuosi oli testitulosten suhteen kovin jännittävä, sillä olimme kuuden pennun voimin Kuopiossa katselemassa jännityksellä virallista arviointia siitä korvien välistä. Tulevana vuonna luulen, että saadaan lisää harrastuspuolen tuloksiakin, sillä sivusta seuranneena näyttää monella pennuista olevan BH kuviot aika hyvin hanskassa.

Paljon onnea siis Devoted One`s B-pennut!
 

 




lauantai 12. tammikuuta 2019

Valjakkohommia


Rokilla on nyt takana neljät ohjatut vetotreenit. Kun järjellä ajattelee, niin eihän tuossa ajassa ihan älyttömästi ehdi kehittyä koiralla, joka ei ole kolmeen ikävuoteensa nähden tätä hommaa tehnyt kauheasti. Ollaan ehkä hieman malttamattomana testattu, kuinka se pojan kantti kestäisi juosta kärjessä tai vähän pidempää matkaa toisen perässä. Ei hyvä idea, sillä koiralla on vielä täysin hakusessa se, mitä ja miksi se on tekemässä.

Valjakkolajeihin soveltuu parhaiten koira, jolla on vahvat hermot, rautainen itsevarmuus, saalisvietti ja vahva into tehdä töitä ohjaajan kanssa. Pysähtyessäni miettimään Rokia tällä hetkellä ja verraten edellä mainitsemiini ominaisuuksiin, tekisi mieleni luovuttaa samalta istumalta. Tämä ajatus rassaa minua ihan älyttömästi. Aina ja iankaikkisesti ensimmäiset ajatukseni ovat tuon koiran puutteet: huonot hermot ja puutteellinen itsevarmuus. Tottakai nämä asiat pitää tiedostaa (jos ei tiedosta niin on kyllä jo aivokuollut), mutta pitääkö niiden aina olla ne ensimmäiset asiat mitkä harrastuksissa ja tekemisissä esiin tulee?

Vastaan nyt itselleni että valitettavasti kyllä pitää. Hermot ja itsevarmuus pitää koiran kasassa kaikessa sille uudessa ja vähänkin kuormittavassa tilanteessa. Niinpä hermorakenteen lujuus tulee esille harrastuskoiran kanssa vähän väliä, jos poistutaan yhtään sieltä omalta mukavuusalueelta. Eli toisinsanoen jos poistutaan ns "omalta kotipihalta" pahimmassa tapauksessa.

Rokin kanssa on tehty valtavasti töitä kaiken suhteen ja se on saanut paljon kuormitusta erilaisissa tilanteissa. Ei olla jääty niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan oikeasti tehty ja kokeiltu löytyisikö meille se jokin yhteinen juttu mitä tehdä. Se on todella fyysinen koira, mutta sitä haittaa "vilkkaan mielikuvituksen" syndrooma. Keskittymiskyky on kuin ADHD diagnoosin saaneella lapsella, joka pomppii karkki- ja lelukaupassa. Ajatuksen juoksu kolmen minuutin aikana valjakkotreeneissä menee Rokilla näin:" Ai mamma sulla on jotkut sukset? Ai sauvatkin? Hau hau voinko päästä menemään. Oi tuolla on koira! Jahtaan sitä! Oho, mikä täällä maassa haisee? Ainiin maalissa on palkka!"

Nyt kun tuon kaiken energian, mikä menee milloin mihinkin turhaan, saisi focusoitua siihen maaliin juoksemiseen palkalle, niin mentäis varmaan aika lujaa. Meistä on hiottava kokonaisuus joka pelaa samaan maaliin. Koira ja ohjaaja, jotka molemmat tietävät mitä tekevät. Meidän kohdalla se vaatii paljon toistoa, rautalankaa ja vähän kuriakin. Mutta onnistuessaan meillä on superkivaa!

Rokista näkee, että tässä on sille sopivaa tekemistä, joka kuormittaa sitä tarpeeksi fyysisesti ja henkisesti. Fyysinen rasitus on auttanut sitä rentoutumaan myös mieleltään. Aiemmissa lajeissa olen huomannut sen kuormittuvan henkisesti paljon, mutta fyysinen kuormitus on ollut pienempää. Sen seurauksena minulla on ollut hihnalenkeillä fyysisessä energiassaan poukkoileva koira, joka on henkisesti väsynyt. Sellaisessa tilassa se mielikuvitus laukkaa turhan lujaa.

Tie tässä lajissa ei tule olemaan helppo, mutta sitäkin opettavaisempi meille molemmille.


Kamun kanssa on edelleen jatkettu canicross tyylisiä lenkkejä. Minun kanssani koira tekee vetolenkkejä ja mies menee enemmän vapaaseen tyyliin. Molemmat tykätään mennä Kamun kanssa juosten kun ohitukset ja hallinta sujuu hyvin. Kohta 10-vuotias koira jaksaa vielä mennä hyvällä draivilla ja nauttii yhteisistä hetkistä ilman kakaraa ihan täysin siemauksin.