Kisatuloksia Imatralta ja sertijahdista

Amokin kanssa lähdössä kympille Virpiniemessä. Kiitos kuvasta Katri Loukusa

Minulla on takanani nyt elämäni ensimmäiset koirahiihtokilpailut. Tänä talvena olen hiihtänyt reilun sata kilometriä alkaen tammikuusta ja kun oikein mietin, niin en ole koskaa mennyt oikealla kisakoiralla suksien kanssa. Omien koirien kanssa on tullut sävellettyä milloin mitäkin vetohommiin liittyvää, mutta nyt minulla on ollut kyllä edessäni oikea opetusmestari. 

Imatran rotumestaruuskilpailut olivat minun ja Amokin yhteisen kilpailu-uran ensimmäinen koitos. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että viimeistelytreenit eivät tosiaan menneet ihan putkeen. Tämä näkyi selkeästi koiran ja minun välisessä yhteistyössä Imatran laduilla. Vanha konkari varmisteli ja auttoi minua suksien hallinnassa ja varmisti ehyen suorituksen ihan sata prosenttisesti. Mikäpäs sen parempi aloitus kisajännityksen vallitessa kun hyvä kokonainen suoritus. Aikamme oli pikkuisen yli 12,5minuuttia ja sijoitus 6/8.

Seuraavana perjantaina olimmekin jo matkalla Haukiputaalle, jossa Virpiniemen valjakkohiihdot järjestettiin. Tässä kisassa matka oli 10km ja kaikilla koirilla (vaaditaan yli viisi osallistujaa ja nyt oli yhdeksän!) mahdollisuus vetosertiin. Kolmella vetosertillä (kahdelta eri kaudelta/ matka väh 10km), BH-kokeella ja näyttelyarvosanalla H koira valioituu Suomen vetovalioksi. Vetosertin saa kaikki luokkaan osallistuneet koirat, jotka tulevat maaliin 10% sisään voittaja koirakon ajasta.

Kymmenen kilometriä on oikeasti jo haastava matka tälläiselle vasta-alkajalle ja koirallekin huonon hiihtäjän kanssa. Siinä saa paiskia töitä ihan oikeasti. Eipä aikaakaan kun huomasin olevani jo liinan perässä tuulessa ja tuiskussa. Tällä kertaa Amok paineli korvat tötteröllä ja tuntui luottavan tasapainooni paremmin. Muutaman ensimmäisen mutkan jälkeen kannustin  sitä haastavasti että "anna mennä vaan kyllä täältä tullaan". Koira tuntui ottavan vaan isompaa vaihdetta silmään ja latu alkoi vilistä jalkojen alla kovaa tahtia.

Kuva: Katri Loukusa

Kohta huomasin kyltin jossa kerrottiin seitsemän kilometrin hujahtaneen jo taakse. Kannustin koiraa maaliin ja aloin hiihtämään sen minkä kintuistani irti sain. Lopussa olisi vielä suurimmat mäet ja niissä mitattiin niin koiran kuin hiihtäjänkin maitohappokestävyyttä. Suureksi ihmetyksekseni sain näköyhteyden ennen kahdeksaa kilometriä minuutin meidän edelle lähteneeseen koirakkoon. Sisälläni roihahti joku vara-energia ja samalla tunsin Amokinkin kiihdyttävän askeliaan. Siinä sitä sitten otettiin ensimmäinen ohitus ja paineltiin kohti viimeistä miltein pystysuorana nousevaa mäkeä kohti.

Mäessä Amok katsoi yleisöön jo siihen malliin, että olisi voinut jo mennä palkalle. Kannustuksesta se kuitenkin jatkoi kuuliaisena, mutta mäen jyrketessä se vilkaisi minua taakseen kysyvästi. En tuntenut omia jalkojani enää kunnolla ja korvissa kohisi, rukoilin koiraa auttamaan minua tässä viimeisessä puristuksessa. Onnekseni Amok päätti käyttää viimeisen turbovaihteensa ja kiskoi minut vielä mukanaan viimeiseen loppukiriin.

Maaliviivalla oli hiljaista, mutta minä kannustin koiraa. Se oli tehnyt aivan mielettömän työn kanssani ja antanut kaikkensa. Luottanut minuun ja toiminut 100%:sti yhteistyön eteen. En ole ennen tuntenut näin suurta yhteyttä ja luottamusta koiran ja ohjaajan välillä. Tunne siellä mäessä ja maaliviivalla roikkuessani koiran kaulassa saa ihoni vieläkin kananlihalle.

Tulosten ratketessa olin äärimmäisen tyytyväinen neljänteen sijaamme ja vetosertiin! Tavoite oli saavutettu ja mikä parhainta, olin täydellisen tyytyväinen siihen flow-tilaan, joka meillä tällä kertaa Amokin kanssa radalla oli. Aivan mahtavaa!

Arvostan ja olen suuresti kiitollinen Heidille näin upean eläimen luottamisesta käsiini. Jos kaikki menee hyvin ja ollaan kakki kunnossa ensi talvena, lähden enemmän kuin mielelläni kokeilemaan Amokille sitä viimeistä valionarvoon vaadittavaa sertiä.