keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Murheellisten laulujen maa


Olin vasta vuoden alussa tehnyt lopullisen päätöksen Rokin suhteen. Luovuttanut ja ajatellut asiaa koiran kannalta parhaalla tavalla. Olin tehnyt ja kokeillut kaiken osaamani, joten siinä kohtaa tunsin olevani hieman itsekäs luodessani kaavaa/tavoitetta johon koiran olisi pitänyt istua minun kanssani. Alkuvuodesta Roki jäi sairauslomalle vetotreeneistäkin, koska tassujen nuoleminen sai sen ontumaan vuoroin vasenta etusta tai okeaa takajalkaa. Päätin, etten voi harrastaa terveyden kustannuksella, se on vain väärin.

Niinpä Kamu pääsi pitkän tauon jälkeen (jos juoksulenkkejä ei lasketa) ihan oikeisiin vetotreeneihin ja kylläpä vaan kaikki sujui kuin vanhasta muistista. Suunnat ja jopa ohitukset onnistuivat ja pappa koira oli elämänsä kunnossa. Siellä mentiin suksien ja kelkan kanssa ihan sata lasissa. Koira nautti.

Lopulta Roki lähti uuteen kotiin. Se on pärjännyt siellä hienosti omakotitalossa toisen koiran kaverina ja kuulemani mukaan tassujen nuolemistakaan ei ole ollut enää. En tiedä olisiko tilanne ollut meillä toinen, jos asuinympäristömme olisi erilainen. Tiedäpä sitä, mutta päätös tuntui oikealta.

Arki yhden koiran kanssa tuntui helpolta. Olin varautunut, että Rokin lähteminen olisi ollut minulle vaikeampaa, mutta olo oli jotenkin levollinen. Kamun kanssa kaikki sujui ja oli ihana nähdä, miten leikkisä ja elämäniloinen siitä tuli, kun pääsi tekemään minun kanssani enemmän.


Viime keskiviikkona kaikki mureni. Aamun herätys oli yllätävä, vastassamme oli hädissään oleva koira. Pissaa tippui alle ja ulos mentäessä koira oli tukossa. Se yritti pissata metrin välein ja sai aikaan vain muutaman tipan kerrallaan. Olin huolissani, vaikka pissaongelmaa on ollut ajoittain aiemminkin. Kamua on ultrattu ja tutkittu, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt.

Hetken kuluttua olimme työpaikallani ja Kamu tutkittaisiin jälleen. Rakon palpaatiossa kaikki pissa lähti tulemaan ja sitä tulikin sitten ihan runsaasti tutkimushuoneen lattialle. Veriarvot olivat kaikki ok, joten seuraavaksi siirryttiin ultraamaan sisäelimiä.

Ultra-anturin skannatessa rakkoa näin sen itsekin. Kukaan ei sanonut mitään, mutta näin sen kyynelten täyttäessä silmäni: kasvain. Kurkkuani kuristi. Rakon seinämä oli paksuuntunut ja virtsaputken suulla kellui miltein kolme senttinen massa. Ammattini puolesta tiedän, että rakkokasvaimen diagnoosista alkaa niin sanottu lähtölaskenta ja tottakai ajattelin pahinta mahdollista.

Se päivä meni itkiessä uutista ja sitä todellisuutta, että nämä ovat Kamun viimeisiä hetkiä. Olin miltein luovuttamassa jo samalla reissulla, mutta eläinlääkärimme puhui minut kokeilemaan meloksikaamia (tulehduskipulääke). Useat rakkokasvainkoirat elelevät vielä jonkun tovin kipulääkityksellä ihan hyvää koiranelämää ja on joitakin tutkimuksia, joissa on meloksikaamin on todettu hidastavan kasvaimen kehittymistä. 


Viikko tapahtuneen jälkeen olen tyytyväinen ja onnellinen, että lähdin kokeilemaan tulehduskipulääkettä. Muutama tunti ensimmäisen kipulääkkeen antamisesta Kamu sai pissattua jälleen normaalisti. Määrät olivat normaalit ja suihku ihan hyvä. Tuntui kuin joku valtava painolasti olisi tippunut harteiltani. Ensi viikolla on kontrolliultra ja katsotaan onko mitään muutosta rakossa tapahtunut ja samalla Kamu käy kiropraktikolla.

Toivon koko sydämestäni, että saan pitää tuon koiran vielä luonamme. Se saa elää parasta elämäänsä loppuun asti, ilman että sen tarvitsee kärsiä ollenkaan. Kamu lähtee ajan tullessa vaikkapa sitten saappaat jalassa, sillä sen olen velkaa tälle maailman parhaalle koiralle. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan alkavasta keväästä.

💙KAMU💙

1 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Oi Ronja multa mennyt täysin ohi nämä asiat (Roki) ja Kamun sairaus. Paljon tsemppiä sinne ja varmasti osaat jatkossakin tehdä oikeat päätökset. :)