maanantai 13. helmikuuta 2017

Koiraharrastuksenhan piti olla kivaa



Aamulla lähtiessäni koirien kanssa ulos olin niin hyvällä tuulella. Linnut lauloi ja sää oli niin keväinen. Päätin heti, että lähden uudemman kerran pihalle ja teen taas koirille verijäljet. Olin oikeasti niin hyvällä tuulella, ettei edes Rokin säätäminen harmittanut yhtään. Ihastelin ja olin kiitollinen nykyisistä lenkkeilymaastoistamme. Päivä tuntui alkaneen hyvin.

Ajattelin tehdä Rokille paljon helpomman jäljen kuin viime kerralla, sillä edellinen jälki oli lähes kaaootinen. Koira oli kuin leija narun päässä ja en saanut sitä keskittymään ollenkaan. Nyt tein siis pitkän suorajn jäljen ja selkeät makuupaikat. Kamulla taas oli mennyt niin hyvin, että vaikeutin jälkeä ihan selkeästi. Nyt mentiin ristiin jänisten jälkien kanssa ja tein monta polun ylitystä. Tällä kertaa aioin panostaa makuupaikkojen vahvistamiseen.

Roki oli normaaliin tapaansa taas innoissaan saadessaan valjaat päällensä. Koira oli heti alkuunsa täysin aivot narikkaan-mielentilassa. Niinpä päätin ottaa vähän keskityymistä ennen jäljelle siirtymistä. Vähän kontaktia ja kuulolla oloa. Koiran keskittyminen oli jo tässä vaiheessa hyppimistä, pomppimista ja vinkumista. Jos olisi ollut järkevä, niin olisin lopettanut koko touhun jo tässä vaiheessa.

Sain kuitenkin koiraan hetkeksi hieman yhteyttä ja päätin päästää sen jäljelle. Nenähommat ovat olleet jo pitkän aikaa ainut laji, missä koira on pystynyt työskentelemään ja keskittymään. Nyt "jälki" käskyn kuultuaan Roki pinkaisi vauhtiin ja hyppi tasajalkaa muistuttaen villiintynyttä kengurua. Sain liinan kiristyksellä koiran aisoihin ja menin lähemmäs sitä näyttäen kädellä maata kohti ja toistaen käskyn. Muutaman metrin Roki pystyi taas keskittymään, kunnes alkoi syödä lunta ja kieriä siinä. Taas otettiin tuumaustauko. Tässä vaiheessa kertasin mielessäni, että antaisin koiralle tilaa enkä painostaisi ollenkaan. Jälleen näytin maata kohti ja toistin rauhallisesti käskyn. Koira lähti heti omille teileen oltuaan jäljellä ihan muutaman metrin verran. Tämän jälkeen se alkoi keskellä metsää haukkumaan esimerkiksi puussa nakuttavalle tikalle ja muutamalle lehdelle jota tuuli heilutteli.


Nyt päätin olla paikoillani aina jos koira säheltäisi jotakin muuta eikä ollut jäljellä. Antaisin sille liinaa vain siinä tapauksessa, että se oikeasti haistelisi ja pysyisi jäljellä. Oltiin tehty tätä hommaa kuitenkin jo monet kerrat ja koira varmasti tietää mistä on kyse. Tähän Roki reagoi siten, että haahuili ensin ympäriinsä eikä yrittänytkään etsiä jälkeä. Sitten se tuli tapittamaan minua suoraan silmiin. Tässä vaiheessa ei pitäisi antaa apuja jäljellä, sillä tavoitteena on saada itsenäinen koira, koska minähän en tositilanteessa tiedä missä se jälki menee. Roki päätti alkaa tarjoamaan temppujaan siinä minun nenän edessä ja haukkui ja vinkui vähän kaupan päälle. Tässä vaiheessa en voinut olla enää turhautumatta. Päätin kävellä jäljen itse loppuun saakka ja katsoa reagoisiko koira millään tavalla maasta nousevaan hajuun.

Lopputulos oli ettei reagoinut. Siinä se juoksenteli ja pomppi perässäni ja haukahteli muutamalle kaukana tiellä kävelevälle ihmiselle. Loppujen lopuksi aivan muutamaa metriä ennen kaatoa se vähän innostui ja söi sitten loppupalkan. Olin jo heittänyt täysin hanskat tiskiin.

Kotiin päästyäni mietin kaksi kertaa jaksanko lähteä tällä mielentilalla jäljestämään Kamun kanssa. Iloisesti heiluva häntä sai minut kuitenkin yrittämään. Annoin Kamun etsiä jäljen vähän janamaisesti noin 10m ennen varsinaista alkua. Hienosti poika otti vainun ja lähti porskuttamaan tuttuun tapaan tasaisen varmasti. Jälki oli pitkä ja haasteellinen mutta hienosti poika sen selvitti. Vähän meinasi olla makuilla jarrut hukassa mutta tällä kertaa palkkasin saaliilla, joten niiden arvo alkoi jo jäljen loppupuolella nousemaan.

Koira toimi moittettomasti ja olin jo hieman paremmalla mielellä. Tällaista sen kuuluukin olla, pieniä ongelmanratkaisuja mutta kokonaisuudessaan todella kivaa. Tulimme metsästä iloisella mielellä lenkkipolulle kunnes yhtäkkiä joku keskikokoinen koira hyökkää polulta pitkällä flexillä meitä kohti haukkuen. Komensin Kamun oitis sivulle ja annoin vastaan tulevalle tilaa keriä flexinsä. Haukkuva koira tempoi naista pitkässä narussa ja päätin mennä kauempaa ohi. Samalla kun pääsin jotenkin kaukaa kiertämällä ohi tästä kyseisestä parivaljakosta niin eikö se koira tule koko flexin mitalla haukkuen Kamun iholle. Siinä vaiheessa loppui minunkin koirani sietokyky ja sain todella pidellä sitä ettei olisi sessestä tullut rukkaset. En enää voinut pidätellä raivoani vaan huusin naiselle suorat sanat. Tiedän totisesti millaista on kävellä huonosti muita koiria kohtaan käyttäytyvän koiran kanssa, mutta todellakin tiedän myös sen ettei oma koirani pääse toisten iholle tuolla tavoin. Varsinkin kun huomaan toisen ohittavan kohteliaasti kauempaa.

Tällaista tänään. Tiedän ettei missää lajissa aina mene hienosti ja hyvin, mutta välillä voisi tulla jo onnistumisen tunteitakin. Välillä toivoisin, että joku avaruusalus kidnappaisi Rokin ja saisin käydä rauhallisilla ja rentouttavilla kävelyillä ainoastaan Kamun kanssa. Nauttia koiran omistamisesta ja yhteisistä tekemisistä. Kuitenkin tiedän että minun on vielä yritettävä ja katsottava mitä tuleva tuo tullessaan. Kaikilla meillä on puutteita ja huonoja puolia. Ehkä meidän on vain kasvettava yhteen ja opeteltava ymmärtämään toisiamme. 

3 kommenttia:

Gabriella kirjoitti...

Voi itku. Voin sen verran samaistua, että mun nuorempi Leevihän oli kaksi vuotiaaksi asti täysipäiväinen työprojekti. Todella haastava koira, paljon ominaisuuksia joita pehmeässä paimenkoirassa ei todellakaan saisi olla.

Leevihän reagoi vieraisiin ihmisiin metsässä (marjastaja/kalastajat) jumalattomalla vartihaukulla ja koska pokka riittää, koira voipi mennä suorittamaan todella uskottavaa "ipon vartiontia" ihan vieraan akillesjänteeseen kiinni. Tämän asian kanssa on nyt painittu se kaksi vuotta, jonka jälkeen kovan työn tulos on kannattanut. Takapakkia tuli valitettavasti, kun vieras ihminen täysin varoittamatta löi Leeviä sateenvarjolla (?!). Joten varmasti taas keväällä metsien täyttyessä on kiukuttelua edessä.

Niin isot tsempit oikeasti teille. Ja ootte aina tervetulleita uimaan otusten kanssa tai vaikka hiljaisempana päivänä treenaamaan rauhoittumista häiriössä. 😊 Ja tsempatakseni, työ kyllä tuottaa tulosta. Leevi pian 3v, kastroitu 6kk sitten ja tyyppi on ihan hirveän hieno ❤ Eilenkin lenkillä kolmen koiran VAPAANA ohitus, metsässä myös istui kaksi mustiin pukeutunutta kissa sylissä - tästäkin päästiin ilman paniikkia ohi.

YOU CAN DO IT!

Ronja kirjoitti...

Ihana kuulla että toivoa on! :-) Kovasti on edistymistä tapahtunut!

Ronja kirjoitti...

Auttoiko kastrointi sinusta ongelmiin millään tavalla? :-)