"Ihana" poiminta vuosian takaa, vartaloapujen siivittämää seuraamista
Eläintenkouluttaja ja Canis-lehden päätöimittaja Liisa Tikka kirjoitti viimeisimmän numeron pääkirjoituksessa mielestäni erittäin osuvasti, että "emme saa sitä koiraa jonka haluamme, vaan sen jonka tarvitsemme". Minun koiranomistajan ja kouluttajan "urallani" tämä on mennyt juurikin näin. 15-vuotias kouluttamisesta ja harrastamisesta kiinnostunut untuvikko sai käsiinsä juuri oikean koiran opettamaan kaikkea alusta pitäen. Ehkä kahdeksassa vuodessa osaamiseni on kehittynyt siihen pisteeseen, että elämään oli aika astua tämä vähän haasteellisempi The Roki.
Aikoinaan kun Kamun kanssa olimme koulutuksellisesti aivan lähtöruudussa, ei minulla ollut hajuakaan kuinka lähteä opettamaan koirasta hyvin oppimiskykyistä ja itsenäistä. Vihjeet ja vartaloavut näkyvät ikävästi kuvissa ja videoilla. Käsimerkit ja ohjaamiset olivat vaikea häivyttää pois. Vaikka vanhoja materiaaleja on kauheaa katsoa, olen antanut itselleni paljon anteeksi. Täytyy olla tyytyväinen, että virheistään voi oppia ja itsekin kehittyy koko ajan.
Naksutin on ollut Kamun koulutuksessa mukana jo ihan pennusta asti (sentään se!), mutta en mielestäni ihan täysin ole osannut sitä käyttää alkuaikoina. Toki sille ehdollistaminen ja sheippaaminen oli hallussa, mutta juurikin houkuttelu ja koiran neuvominen olivat liian vahvana koulutuksessa mukana. Kamu oppi nopeasti kaiken uuden, mutta samalla se oppi oppimaan vain vihjeistä. Koiralle jäi opettamatta oma itsenäinen ajattelu koulutustilanteisiin. Se jää helposti vieläkin odottamaan jotakin vartaloapua tai muuta vihjettä sen sijaan, että tarjoaisi jotakin ehkä toivottua käytöstä oma-alotteisesti.
Pikkumusta opetti minulle myöskin paljon. Ohjaajana taidot olivat kehittyneet paljon kouluttamisen suhteen, mutta jälleen yhtälössä oli aukkoja. Koulutus- ja kisainto olivat niin korkeassa lennossa, että voisin sanoa edenneeni liian nopeasti. Kivijalka ja arjenhallinta olivat jääneet taka-alalle. Tällä ajanjaksolla luulen päässeeni vihjeistä ja vartaloavuista jokseenkin enemmän eroon.
En kiellä, etteikö Rokin kanssa ollut jo pienestä pitäen suuri vaihde silmässä. Jälleen aiempia kokemuksia rikkaampana lähdettiin opettamaan ja kouluttamaan, nyt hieman enemmän koiran omia hoksottimia hyväksikäyttäen. Nyt jarru etenemiseen kisauralla lyötiin heti alkujaan ja koira laittoi minut ajattelemaan todentotta omia metodejani. Oppia oli lähdettävä hankkimaan lisää, sillä vanhat tavat eivät enää toimineet.
Nykyisin koirien käyttäytymiseen ja oppimiseen on perehdytty paljon syvemmin, muun muassa erilaisin tutkimuksin. Minun olisi pitänyt Rokin kanssa lähteä jo ihan pikkupentuna vaikkapa Liisan oppiin, jotta olisimme saaneet eväitä toimivaan arkeen eri tavoin jo alkutaipaleella. Ärsykekontrolli, LAT ja vastaehdollistaminen olivat minulle tuntemattomia käsiteitä, mutta olisivat olleet niin hyviä työkaluja jo paljon aiemmin. Mutta minkäs teet, virheistä kannttaa oppia, vaikkakin joskus kantapään kautta.
Kuinka kaksi niin eritavoin opetettua koiraa eroavat toisistaan? Tottakai näitä on vaikea verrata keskenään luonne-erojen puitteissa, mutta muutamia ominaisuuksia haluan nostaa esiin. Kamu on oppinut paljon itsenäisemmäksi ja vähän sellaiseksi putkiaivoksi. Sille pitää olla selkeää koska treenataan ja koska ei. Olen tehnyt sen elämästä vähän turhan mustavalkoista, sillä esimerkiksi lenkillä ollessamme koiralla on ihan vaan kävelymoodi päällä. Se ei juurikaan kiinnostu ruokapalkasta ja lelujen esille tuominen on ainoa syy mikä nostaa sen treenivireen päälle. Siltä puuttuu normiarjessa sellainen katsekontaktin hakeminen jollei tähän ole hänen omasta mielestään syytä. Olen ajatellut tämän johtuvan täysin oppimishistoriasta, sillä kun motivaatio kuulolla oloon löytyy, niin kyllä vaan alkaa ruskeat silmät tapittaa ihan suoraan ohjaajaan.
Roki taas on koulutuksellisesti jokaisen ohjaajan unelma koira, kaikkine omine haasteineen. Pennusta saakka se on luonut minuun vahvan siteen oppimisen ja yhdessä tekemisen kautta. Herkkä ja reaktiivinen koira ei ehkä koskaan irroita "napanuoraansa" ohjaajasta vaan ihanteellisinta olisikin, että molemmin puolinen luottamus säilyy ja kantaa hankalien tilanteiden yli. Rokista puuttuu se alkukantainen "villilapsi" joka Kamussa näkyy vahvana. Olenkin nauranut, että Roki on se mun kaupunkipuudeli ja Kamu luonnon lapsi. Siinä missä Kamu lähtisi rusakon perään tai on mamman mukana metsällä, Roki pyytää lupaa käydä pissalla vähän syvemmällä pusikossa.
Ohjaaja pehmeä ja kaikkensa antava koira on ollut helppo motivoida. Rokin oppimishistoria ja minun tapani kouluttaa sitä tukevat koiran omaan ajattelua. Jos vihjeitä ei tule, koiran omat hoksottimet alkavat raksuttaa. Se osaa tarjota ja ajatella. Tämä on jollain tavalla koiran ominaisuus, mutta myös koulutuksen tulos.
Kaiken tämän tajunnavirran keskellä voin vaan todeta, että olen löytänyt todella kiehtovan tavan kouluttaa koiraa ja tähän totisesti jää koukkuun. Sheippaaminen on vienyt meidät mennessään ja näin mielessäni niin monia eri asioita joita voin vielä koirilleni opettaa. Ja mikä parasta, kouluttajana ei koskaan ole "liian hyvä".
Kamu lähdössä suureen maailmaan vuonna 2009
Roki lähdössä suureen maailmaan vuonna 2015
Molemmat kuvat: Maarit Alanen
0 kommenttia:
Lähetä kommentti