Katsaus tulevaan kesään

Valintakokeeseen on enää tasan viikko aikaa. Niinkuin edellisinäkin vuosina, tunteet ovat aika sekavan epätoivoiset. Nyt epätoivosta tekee syvemmän se, että olen oikeasti tehnyt ihan helvetillisen työn viimeisen kuuden kuukauden aikana. Tahti on ollut kova ja välillä on tuntunut, että aivosolut eivät pysy tahdissa mukana. Unettomuuden ja muun stressin keskellä on välillä tullut pakollisia taukoja ja pientä lepoa. Nyt viimeiset viikot on painettu aika kovaa ja parina viime päivänä olen löysännyt kaasujalkaa. Laskeminen on tökkinyt sen verran, etten enää kauheasti aio paneutua vaikeisiin vaan nostan itsetuntoa minulle sujuvilla tehtävillä. En aio painaa loppuun asti ympäri pyöreää lukupäivää vaan rajoitan lukemisen johonkin 3-5 tuntiin päivässä ja muutoin teen muuta. Annan itseni vähän rentoutua ennen koetta.

Edelleen minusta haaveeni tuntuu kovin kaukaiselta ja voihan se olla, että tämän kerran jälkeen hanskat jäävät lopullisesti naulaan. Voin ainakin sanoa, että yritin parhaani.

Olen laittanut koko muun elämäni pauselle koko pääsykoerumban ajaksi. En ole oikeasti pakollisia menoja lukuunottamatta tehnyt mitään muuta. Pikkuhiljaa kesän kolkutellessa ovella alan herätä taas henkiin. Tänään kävin pitkästä aikaa (onko edellisestä kerrasta jo 9kk?!) Heurekalla testaamassa missä mennään koirien kanssa treenien suhteen. No sanoisinko suoraan että miinuksella mennään! Ei hyvä tavaton, minun piti ihan istahtaa auton puskurille ja miettiä, olivatko nämä tyhjäpäät oikeasti minun koiriani?

Molemmat koirat olivat innosta sydänkohtauksen partaalla kun parkkeerasin tutulle parkkipaikalle. Ensimmäinen koetinkivi oli tulla siivosti autosta ulos kun olin käynyt laittamassa nurtsille vähän kartioita ja tötteröitä. Räkä ja kuola vaan lensi kun Roki ei olisi mitenkään malttanut tulla siivosti ulos autosta. Voi sitä läähätyksen ja vinkumisen määrää, ohjaajan hermorakennetta päästiin testaamaan heti alkuunsa.

Tehtiin Rokin kanssa aluksi vain siirtymiä autolta kentälle. Koira meinasi keulia ihan väkisin ja poukkoilla ihan oman mielensä mukaan sata lasissa kentälle. Viitisen minuuttia siihen meni kun sahasimme tietä edestakaisin muistellen kuinka siirtymiset menivätkään. Sitten otettiin vaan pätkä seuraamista ja vähän kontakteja. Saatiin seuraa treeneihin kun samalle nurtsille tuli muitakin rallytokoilijoita, mutta onneksi ne eivät tuntuneet Rokia häiritsevän.

Toinen haaste tuntui olevan autossa odottaminen. Kamun vuoron tultua Rokin oli miltein ylitsepääsemätöntä odottaa autossa. Tottakai minulla oli kontti apposen auki auringon paistaessa, joten herra päätti keksi aivan uuden harrastuksen: kaltereiden pureminen ja kaivaminen. Toivottavasti tämä uusi buumi jäi vain yhteen kertaan.

Kamun kanssa minulla ei varsinaisia tavoitteita enää ole. Koira saa tehdä ja touhuta kanssani ihan vain iloksi ja mielenvirkisteeksi, mutta jotenkin omituista nähdä miten äkkiä koiran taidot ruostuvat. Välillä mietin voiko koiralle tulla jo yhdeksän vuoden korvilla dementia, sillä käskyt menivät ihan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Intoa oli enemmän kuin taitoa, sillä häntä vispasi ja Kamu tarjosi jos jonkinmoista sirkustemppua kun ei ihan muistanut mitä se sivulle tulo oikein tarkoittikaan. Ei voi kuin nauraa, jos koiranetissä ei olisi todisteita meidän tokourasta, sitä tuskin kukaan uskoisi tuon esityksen perusteella. 

Rokin ongelmat eivät ole teknisessä suorituksessa vaan täysin mielentilassa. Se ei varmaankaan tule enää yllätyksenä, mutta kun minulla olisi hienosti työskentelevä koira, jos vain saisin sen pysymään kirjaimellisesti yhtenä kappaleena ja hiljaa! Kyltit ja ympärillä olevat häiriöt eivät tuottaneet ongelmaa, vaan koira malttoi hyvin tehdä oman suorituksensa kun testasin kuuden kyltin radanpätkää tänään. Palkkaaminen vaan tuotti hieman ongelmaa. Ruoka ei tuollaisessa innokkaassa mielentilassa enää uponnut tai sitten koira miltein tukehtui yrittäessään syödä ja saalis taas sai tunteen kuumumaan liiaksi. Ääntelyä ei onneksi tullut kovin paljoa, mutta tekninen osaaminen kärsi liian innokkaasta mielentilasta. Toivon, että tämä kiihko oli nyt patoutuneita höyryjä treenaamista kohtaan, koska oikeasti meidän tauko on ollut pitkä.

Kotiin saavuttaessa päätin kävelyttää Rokia hetken vielä ilta-auringossa. Tottakai porukkaa oli liikkeellä ja koiria tulikin vastaan ainakin viisi. Ohitukset junnaavat meillä tällä hetkellä vähän paikoillaan. Tien toisellapuolen kulkevat koirat ja äkkiä kauempaa ilmestyvät ovat ihan OK eikä reaktiota enää tule, mutta nyt täytyisi saada etäisyyttä pienennettyä. Selvästi lähemmäksi meneminen on ongelma. Silloin alkaa kyttääminen helposti ja karvat nousee. Jotenkin toistot ja varmat ohitukset ovat liian vähäisiä, joten täytyy päästä nyt ihan treenaamaan jonkun kanssa lavastettuja tilanteita. Huomenna ollaankin menossa jo ekoihin pikkutreeneihin, joten eiköhän kesän mittaan saada tätäkin asiaa työstettyä eteenpäin.