Naksuholisti

Jokainen blogia pidempään seurannut tietää kuinka mielellään naksuttelen. Eikä siinä sinänsä mitään väärää, sillä itsekin pidän tätä kapistusta Luojan lykkynä koiran koulutusta ja oppimista ajatellen. Rokilla ja minulla on kuitenkin muodostunut naksuttimeen sellainen pakonomainen suhde, jota haluan vähän avata teille.

Roki on ehdollistettu heti seitsemän viikon iässä naksuttimelle ja sen koulutus on perustunut täysin positiiviseen vahvistamiseen. Olen sheipannut paljon koiran tekemisiä naksuttimella ja on ollut ilo seurata miten aktiivinen oppija koirasta on kehittynyt. Tällaisena hyvänmielen ja positiivisen koulutuksen välineenä klikkeri on mitä mainioin, mutta me ollaan menty nyt todella kauan miltein pelkästään naksutinkoulutuksella. Siitä on seurannut lieveilmiö.

Rokin remmirähjäilyn ollessa pahimmillaan ja kaikkien ei niin hyvienkin keinojen kokeilun jälkeen pääsin sukeltamaan vastaehdollistamisen ja LAT tekniikan maailmaan. Näihin kumpaankin on erittäin hyvä ottaa koulutuksellisesti mukaan naksutin. Palkkaaminen tulee helpottumaan totisesti kun pystyt klikkaamaan pienenkin onnistumisen siemenen sieltä koiran elekielestä ja käytöksestä. Ja näinhän me tehtiin ja edistyttiin roimasti. Koiran mielipide vastaantulevista alkoi muokkaantumaan paljon ja ruokaakin pystyi syömään kun pääkoppa ei käynyt enää niin kierroksilla.

Pikkuhiljaa huomasin naksuttimen roikkuvan kädessäni ihan jokaisella iltalenkilläkin. Se istui käteeni hyvin ja minulla oli tunne, että se oli kuin kaukosäädin, jolla ohjasin koiraani. Kätevää eikös? No, koirani oli myös "naksutin moodissa" koko ajan, sillä olihan se juuri se kiva vempain, jonka äänen kuullessaan saa palkkaa ja tekeminen oli itsessään kivaa. Eikä tässäkään kai mitään väärää sinänsä, mutta aloin miettimään jossain vaiheessa miksi en etene ohitustilanteissa? Olimme päässeet jo siihen pisteeseen, että kaukaa tulevat koirat eivät herättäneet kovinkaan suurta reaktiota Rokissa, vaan se pelaili minun kanssani LAT peliään. Kaikki yllättävät tilanteet haukuttiin sitten ihan huolella, koska eipä ollut eukko hihnan päässä naksuttelemassa niin äkkiä.

Kerroin tästä ongelmastani Satu Alasalmen koulutuksessa kaksi viikkoa sitten ja koin Ahaa-elämyksen. Olimme Rokin kanssa jumiutuneet tiettyyn vaiheeseen ohitustilanteessa: koira rekisteröi toisen koiran lähestymisen katsomalla koiraa, palkka tulee juurikin tästä rauhallisesta katsomisesta ja samalla klikkerin ääni nostaa hieman koiran kierroksia. Tämä sama toimintaketju on jatkunut kauan. Sitten kun äkkitilanne tulee, koiralla ei olekaan sitä "seuraavaa askelta" siihen käytösketjuun, koska on aina klikkailtu vaan siitä rauhallisesta katsomisesta, eikä odotettu kuinka koira sitten ratkoo tilanteen sen jälkeen.

Satu antoi kokeilu ehdotuksen tilanteeseemme: mitä jos lähtisin lenkille ihan vain ilman naksua, antaisin koiran katsoa koiraa/lasta/outoa kohdetta ja kehuisin omalla elekielelläni sitä vasta siinä vaiheessa kun se on katsonut kohteen ja todennut sen ihan neutraaliksi. Koira alkaisi pikkuhiljaa huomata, että hihnan toisesta päästä tulee rauhallinen hyväksyvä kehu käytökselle, mahdollisesti vähän etäisyyttä vastaantulevaan ja vaikkapa rauhallisesti jotain herkkua.

Nyt kun olen kokeillut kaksi viikkoa elämää lenkkipoluilla ilman naksutinta, tajuan olleeni siitä jopa riippuvainen. Koirani on keskittynyt aivan liikaa klikkerin ääneen, eikä niinkään siihen, millä mielellä minä olen. Eläin lukee kuitenkin ihmisen elekieltä aivan mielettömän paljon niin miksi ihmeessä emme käyttäisi sitä hyväksi? Roki on ollut täysin rento lenkeillä ja sille on vallan mainiosti riittänyt se, että olen ollut hartiat rentona ja silittänyt sitä esimerkiksi skeittarin pyyhältäessä ohi. Sen häntä ei ole enää noussut tötterölle palkkauksesta, koska klikkerin ääni on poissa. Mielentila on ollut rauhallinen ja rento, kuin pitkää matkaa jolkottelevalla sudella.

Naksutin tulee olemaan meille edelleen koulutusväline, mutta haluan sen jäävän enemmän temppujen opettamiseen ja sellaiseen pikkuhiomiseen. Tavallisissa arjen asioissa haluan vahvistaa suhdetta koiraan tajuamalla itsekin, että minä riitän koiralle vallan hyvin. En halua koiraa, joka odottaa vain naksuttimen ääntä, vaan koiran joka lukee minua ja minun elekieltäni.

Elämä koiran kanssa on niin paljon muutakin kuin pelkkää "temppujen" kouluttamista. Se on yhteistyötä, luottamusta ja tottelemista. Rokin kohdalla suhde minuun on lähtenyt vähän väärille raiteille jossakin vaiheessa, enemmän temppujen opettelu raiteelle. Sellainen minun elekielen lukeminen ja kuunteleminen on kadonnut naksuttelun taakse ja nyt haluan oikeasti panostaa siihen puoleen enemmän.

Olen kiitollinen, että joku ulkopuolinen näki tämän tilanteen, sillä itse tulee vähän niinkuin vauhtisokeaksi pitkässä juoksussa. Eihän sitä auta taas kun peiliin katsoa ja olla onnellinen kuitenkin siitä, että pystyy hyvin vastaanottamaan neuvoja. Olen myös työstänyt omaa pääkoppaa ennemminkin ajatuksella "minulla on hyvä koira joka kehittyy koko ajan" kuin sillä tavanomaisella "ei se osaa tätäkään ja se on yksi valuvirhe koko koira".