Itseppähän kinusin aiheita blogipäivityksiin ja tässä se nyt tulee. Roosan aihe rotuvalinnasta kiinnosti, sillä siitä en kovin syvällisesti koskaan ole kirjoitellut. Joten aloittakaamme aivan alusta. Äidilläni on ollut syntymästäni lähtien koira/koiria. Oma ensimmäinen "kävelytelineeni" olikin rottweiler uros Devi, joka oli mitä ihanin perheenjäsen ja luotettavin "lapsenvahti". Devi eli vanhempieni eron jälkeen lähipiirissämme pitkän ja hyvän elämän. Minun ollessa 4-5 vuotias, perheesemme muutti sileäkarvainen collie. Ruma kuin mikä, mutta mitä ihanin persoona Eetu. Eetu oli paras ystäväni ja vanhemmat ihmiset alkoivat välillä jo ihmetellä, eikö lapsella ole ketään ihmisystävää, sillä joka paikassa Eetu oli ykkönen. Koira kulki minun kanssani kaikkialla, pellolla, metsässä- tuli vastaan jopa koulutaksia. Muistan collien hyvin uskollisena ja perhettään kunnioittavana koirana. Kerkesipä perheessämme olla kolme collieta, mutta Eetu oli minulle aina ykkönen. Se koira tosiaan omistautui aina olemaan kanssani ja otti elämäntehtäväkseen olla myös "vahtikoira". Usko tai älä, collie, joka pysäytti vieraat ovelle vanhempieni ollessa saunassa. Kulmahampaat vilkkuivat kun koira tapitti äitin kummisetää ja tätiä ulko-ovella, niin kauan kun porukat todella tulivat saunasta. Eihän sitä passaa ala-asteikäistä jättää yksin vieraiden ihmisten kanssa! :D
Eetun kuolema oli minulle kova paikka. Vaikka meillä oli senkin jälkeen koiria, aloin haaveilemaan omasta koirasta. Eihan minulla tietenkään tullut mieleenkään mikään muu rotu kuin collie. Aika kuitenkin kului ja aloin todella harkitsemaan ihan oman koiran ottamista ja äiti neuvoikin miettimään tosissaan millaiseen tarkoitukseen koiran haluan, ja olisiko collie sittenkään se ainut ja oikea rotuvalinta? Olin 14-vuotta kun hylkäsin collien "rotulistaltani" ja aloin haaveilla sakemannin, belgin ja bortsun välillä. Kiinnostus palveluskoiralajeista, tokosta ja muusta harrastamisesta oli alkanut kiinnostaa minua kovasti, joten aloin kallistua sen tiimoilta näihin ns. "kovempiin rotuihin". Minulla ei missään vaiheessa ollut tunnetta, että pitäisi ottaa ekaksi koiraksi jokin "helpporotu", vaan saksanpaimen ja belgi olivat vaakakupissa...
Eräs kylmä pakkaspäivä seisoin Kajaanin Tamminäyttelyssä sakemannikehän vierellä. Katselin koiria jotka juoksivat perse viistossa ja mietin tosissani terveysasioita, kunnes viereiseen kehään ilmestyi kaksi suurta valkoista koiraa. Huomioni kiinnittyi oitis valkoisten kehälle ja aloin selata näyttelyluetteloa.
Valkoinenpaimenkoira. Muistin heti katsoneeni vuoden 2007 Voittaja-näyttelyä telkkarista, siellä ryhmäkehän voittoon juoksi tällainen upea valkoinen otus. Enpä olisi silloin vielä uskonut sen upean otuksen olleen Kamun ukki, Robin. Siitä päivästä aloin tutkimaan rotua, joka oli hyvin tuore. Valkoinepaimenkoira oli lähtemättömästi tehnyt minuun vaikutuksen ja päätin, että tässä olisi ensimmäinen koirani.
Sen jälkeen aloimme äiti kanssa etsiä kasvattajia ja kirjoittelimme sähköposteja. Pentueita oli tulossa, mutta yhdistelmien vanhemmat eivät kiinnostaneet minua. Olin epätoivoinen sen kauhean koirakuumeen valloissa ja valmis sanomaan, että ei minulle taida löytyä koiraa tästä rodusta, kunnes eräänä päivänä kemian tunnilla... Piti tehdä jotain tehtävää tietokoneella ja minä tietysti selasin kaverini kanssa valkkariyhdistyksen kasvattajalistaa, kunnes huomasin Gentle Miracle`s sivut. Avattiin kaverini kanssa kyseinen sivu hieman epäluuloisena, sillä sivulla ei ollut aiempia kasvatteja. Kuitenkin pentusuunnitelmat-sivu sai minun suuni auki. Siinä se nyt oli, mieletön yhdistelmä. Saksalainen komea uros ja se narttu, se oli niiin kaunis! Aloin heti tutkimaan isän käyttötuloksia ja lukemaan kasvattajan kirjoittamaa kuulumiset osiota, jossa oli paljon luettavaa vuodesta 2006 lähtien. Siitä se sitten muutaman puhelinsoiton päästä alkoi - valtava odotus.
Kamun emälle oli siis suunniteltu pentuja toukokuun juoksusta. Siihen oli melkein puolivuotta! Mutta minä päätin odottaa, sillä olin vakuuttunut siitä, että tässä on tulevan koirani äiti. Maarit halusi tavata tulevan pentueensa ostajaehdokkaat ja mietin, miten tällaiselle kohta 15-vuotta täyttävälle kukaan kasvattaja haluaisi koiraa myydä? Ajattelee tietysti,
että liian nuori. Ajoimme äitini kanssa Tikkakoskelle katsomaan Nelliä, joka oli astutettu onnistuneesti ja odotti jo melkein viimeisillään valkkaripentuja. Se tapaaminen oli iki-muistoinen. Koira teki luonteellaan minuun todella hyvän vaikutuksen ja parempaa kasvattajaa en ollut koskaan nähnyt. Silloin ajattelin, että haluan joskus olla itse samanlainen, eikä mielipiteeni neljässä vuodessa ole muuttunut. Maarit lupasi minulle Nellin pennun ja olin siitä ikionnellinen. Nyt kun ajattelen asiaa, luulen, että äidilläni oli siihen vaikutusta, sillä hän tuki koiran hankintaani ja hänellä oli myös kokemusta. Maarit ei ehkä osannut kuvitella, että minä
yksin alan harrastamaan tulevan pennun kanssa kaikkea.
Tosiaan yli puolenvuoden odotus palkittiin ja pääsin valitsemaan viiden viikon ikäisistä palleroista omaani. Kukaan muu ei ollut vielä pentuaan valinnut, joten istuin nurmikolla ajatellen, että kuka vaan voi olla minun. Sukupuolen olin jo päättänyt, joten viisi ehdokasta tallusteli ympärilläni. Tummansininen oli aina se, joka kiinnitti huomioni. Lopulta halusin ottaa ruskella värikoodilla merkatun pennun mukaan sisälle tummansinisen seuraksi, vaikka valintani alkoi olla aika loppuunharkittu. Kuitenkin ruskea oli jäänyt vähemmälle huomiolle, joten halusin vertailla näitä kahta. Ruskea pentu tallusteli pöydän alla touhuten omiaan. Tummansininen tuli viereeni, pissasi sanomalehdelle, kömpi syliini ja nukahti. Sanoin Maaritille, "Tämä on sitten Kamu". :D
Tuosta päivästä on tosiaan tulevana syksynä neljä vuotta. En kadu pätkääkään rotuvalintaani. Jotenkin Kamu on niin vahva persoona, että rotua tulee harvoin edes ajateltua. Se on vaan maailman paras Kamu ja sattuu olemaan valkoinenpaimenkoira. Se on ja tulee aina olemaan
se ensimmäinen ja paras kaveri. Kamu on ylittänyt kaikki odotukset todella korkealta, sillä välillä luulen meidän välillä olevan jopa jokin sielujenyhteys, sillä koira tekee ihan mitä vaan. Se todella lukee ajatuksiani. Sillä on niin suuret saappaat jonkun jonain päivänä täytettäväksi, että uskon, ettei mikään koira niitä voi koskaan täyttääkkään.
Belgin tulo taloon oli sattumien summa. Kamun ollessa kolmen, haaveilin sen pennusta. Pentuetta ei sille kesälle kuitenkaan tullut, joten hautasin haaveeni toisesta koirasta. Sitten se vain tapahtui eräänä iltana, kun selailin taas (jostain syystä) gronttukasvattajia. Silmilleni lävähti Grimoire kennelin ilmoitus sijoituspennusta. Mietin, ettei se uros ainakaan voi olla. Yllätyin kun jatkoin ilmoituksen lukemista, että totta tosiaan se oli uros! Silloin se hulluus iski, siinähän se menee toinenkin kun on jo yksi. Se on kyllä täysin harhaluulo, mutta en kadu. :D Tartuin puhelimeen ja soitin Sirpalle. Tovi vierähti jutellessa rodusta yleensäkkin ja sitten kertoessa omasta taustastani. Puhelu päättyi molemminpuoliseen harkintaan. Aloin miettimään, olisiko belgi minulle liian aktiivinen koira? Kisakentillä rotua on tullut ihailtua nimenomaan sen suuren aktiivisuuden takia. Omistajat ovat aina pyöritelleet silmiään, kun olen kysellyt millainen koira belgi on. Nyt ymmärrän miksi. :D
Päätin kokeilla onneani ja tarjota pienelle mustalle pallerolle sijoituskodin. Painin omatunnon tuskissani, sillä tämä pentu ei ollut läheskään niin harkittu kun Kamu aikoinaan, mutta silti jokin sisälläni sanoi, että tämä onnistuu. Pentu oli todellakin täysin vastakohta Kamulle! Se oli älyttömän villi, söi kaiken, epäsosiaalinen... Olin vähän kauhuissani, tällainenko on belgianpaimen? Katsoin totuutta silmiin ja totesin, että työtä,työtä ja työtä se vaatii. Kefe oli pennusta saakka sitä mieltä, että ei häntä kiinnosta nuo ihmiset, mieluiten ku ei tarviis ollenkaan olla tekemisissä. Se oli hyvin itsenäinen pentu, joka otti mallia Kamusta joka asiassa. Se oli tietysti hyvä asia, sillä ei Kamussa mitään pahaa ollut. Riiviö kasvoi ja kehittyi, söi kaiken, mutta kehittyi silti. Aluksi olin kauhuissani senkin suhteen, ettei Kefeä kiinnostanut oikein leikkiä millään leluilla, se vaan söi ne. Ajattelin, että noniin, tottakai epäonnistuin toisen koiran valinnassa ja nyt minulla on epäsosiaalinen pentu, jolla ei ole yhtään saalisviettiä.
Toisin kuitenkin kävi. Kun kuukaudet vierivät, alkoi Kefe kehittyä ja sieltä se saalisviettikin tuli. Yksipäivä se vaan tapahtui, eipä poika vaan päästänytkään pallosta irti, vaan oikein murisi mammalle. Wau- ajattelin. Tämä yksilö vaan kypsyy hitaammin. Sen jälkeen sitä ei olekkaan pysäyttänyt mikään. Se on kasvanut henkisellä tasolla niin suurin harppauksin, että välillä katson suu auki, että mitä? Se on ajatellut, että minä näytän sulle mikä se belgi oikein on!
Nyt mulla oon tosiaan kaksi NIIN erilaista koiraa. Molemmissa on potkua harrastaa, mutta miten ne voikaan poiketa toisistaan niin paljon? Kai se on tuo väri ;D Molemmissa rakastan sitä nollasta sataan syttymistä ja sitten ollaan ihan rauhassa kotona. Kefe on luonteeltaan sellaine reikäpää ja Kamu on viisas ja rauhallinen. Sillä välin kun Kefe juoksee pelolla miljoonaa hevosen aitanaru jalassa kiinni, tai syö pannan kaulastaan, Kamu katsoo tyynen rauhallisena ajatellen luultavasti "idiootti".
Ei näiden kanssa arki ainakaan tylsäksi käy. Toivottavasti tämä avasi vähän tätä rotuvalintaa, tosiaan Kamu oli se ensimmäinen ja pitkään harkittu juttu. Kefe sen sijaan oli sattumusten summa. Vaikka belkkari on kiinnostanut monia vuosia, en kerennyt suuunnitella ja harkita sen ottoa niin kauan kuin valkkarin. En silti kadu yhtään, sillä tuommoinen reikäpää on tosi riemastuttava harrastuskaveri valkkarin ohella. Nyt olisi vaikea valita, jos pitäisi päättää kumman rodun valitsisin. Minulle koiran persoona ja luonne kertoo enemmän, ei niinkään se rotu siellä taustalla, vaikka käyttötarkoitukset tietysti puhuvat puolestaan.
Paimen on aina paimen.
