Tänään treenattiin pitkästä aikaa Saran ja Kiteen kanssa tutulla Heurekan nurmikentällä. Pääsin ensimmäistä kertaa Jyväskylän koulutuleirin jälkeen testaamaan Rokin kanssa käytännössä Satun antamia vinkkejä. Aloitin harjoitukset jo autosta tulo vaiheessa, joka on kentän laidalla Rokille vaikeaa. Kiihtymys ja piippaus alkaa jo kontin avatessa ja minun hermostuminen yleensä kovenee tässä tilanteessa.
Nyt päätin, että kun veräjä aukeaa, pyydän koiran istumaan. Sitten odotan niin kauan että se on hiljaa ja rauhallinen. Tämän jälkeen lupa poistua kontista ja jälleen istumaan auton viereen. Kun koira on rauhallinen ja katsoo minua, kehun ja annan pallon suuhun kannettavaksi. Sitten mennään hetki kevyttä ravia ja lönkytellään vaan kantaen saalista. Tätä toistettiin joku neljä kertaa. Lopulta koira oli jo todella rauhallinen ja sai kantaa pallon kentälle asti.
Kentällä treenattiin seuraavalla tavalla ensimmäinen kierros:
Koska ensimmäinen treeni meni kivasti, niin kokeilinpa sitten tottiskaaviota:
Tottispätkä meni oikein mallikkaasti, joten treenin tulos oli kyllä juuri se mitä toivoin. Epäkohtiin, kuten poikittamiseen alan puuttua myöhemmässä vaiheessa, kun saan aluksi ääntelyn pysymään kurissa. Luulen, että turhauma alkaa aika äkkiä tulla pintaan jos alan hiomaan poikittamista samalla kun pyrin oikeaan mielentilaan.
Jokainen blogia pidempään seurannut tietää kuinka mielellään
naksuttelen. Eikä siinä sinänsä mitään väärää, sillä itsekin pidän tätä
kapistusta Luojan lykkynä koiran koulutusta ja oppimista ajatellen.
Rokilla ja minulla on kuitenkin muodostunut naksuttimeen sellainen
pakonomainen suhde, jota haluan vähän avata teille.
Roki on
ehdollistettu heti seitsemän viikon iässä naksuttimelle ja sen koulutus
on perustunut täysin positiiviseen vahvistamiseen. Olen sheipannut
paljon koiran tekemisiä naksuttimella ja on ollut ilo seurata miten
aktiivinen oppija koirasta on kehittynyt. Tällaisena hyvänmielen ja
positiivisen koulutuksen välineenä klikkeri on mitä mainioin, mutta me
ollaan menty nyt todella kauan miltein pelkästään naksutinkoulutuksella.
Siitä on seurannut lieveilmiö.
Rokin remmirähjäilyn ollessa
pahimmillaan ja kaikkien ei niin hyvienkin keinojen kokeilun jälkeen
pääsin sukeltamaan vastaehdollistamisen ja LAT tekniikan maailmaan.
Näihin kumpaankin on erittäin hyvä ottaa koulutuksellisesti mukaan
naksutin. Palkkaaminen tulee helpottumaan totisesti kun pystyt
klikkaamaan pienenkin onnistumisen siemenen sieltä koiran elekielestä ja
käytöksestä. Ja näinhän me tehtiin ja edistyttiin roimasti. Koiran
mielipide vastaantulevista alkoi muokkaantumaan paljon ja ruokaakin
pystyi syömään kun pääkoppa ei käynyt enää niin kierroksilla.
Pikkuhiljaa huomasin naksuttimen roikkuvan kädessäni ihan jokaisella
iltalenkilläkin. Se istui käteeni hyvin ja minulla oli tunne, että se
oli kuin kaukosäädin, jolla ohjasin koiraani. Kätevää eikös? No, koirani
oli myös "naksutin moodissa" koko ajan, sillä olihan se juuri se kiva
vempain, jonka äänen kuullessaan saa palkkaa ja tekeminen oli itsessään
kivaa. Eikä tässäkään kai mitään väärää sinänsä, mutta aloin miettimään
jossain vaiheessa miksi en etene ohitustilanteissa? Olimme päässeet jo
siihen pisteeseen, että kaukaa tulevat koirat eivät herättäneet
kovinkaan suurta reaktiota Rokissa, vaan se pelaili minun kanssani LAT
peliään. Kaikki yllättävät tilanteet haukuttiin sitten ihan huolella,
koska eipä ollut eukko hihnan päässä naksuttelemassa niin äkkiä.
Kerroin
tästä ongelmastani Satu Alasalmen koulutuksessa kaksi viikkoa sitten ja
koin Ahaa-elämyksen. Olimme Rokin kanssa jumiutuneet tiettyyn
vaiheeseen ohitustilanteessa: koira rekisteröi toisen koiran
lähestymisen katsomalla koiraa, palkka tulee juurikin tästä
rauhallisesta katsomisesta ja samalla klikkerin ääni nostaa hieman
koiran kierroksia. Tämä sama toimintaketju on jatkunut kauan. Sitten kun
äkkitilanne tulee, koiralla ei olekaan sitä "seuraavaa askelta" siihen
käytösketjuun, koska on aina klikkailtu vaan siitä rauhallisesta
katsomisesta, eikä odotettu kuinka koira sitten ratkoo tilanteen sen
jälkeen.
Satu antoi kokeilu ehdotuksen tilanteeseemme: mitä jos
lähtisin lenkille ihan vain ilman naksua, antaisin koiran katsoa
koiraa/lasta/outoa kohdetta ja kehuisin omalla elekielelläni sitä vasta
siinä vaiheessa kun se on katsonut kohteen ja todennut sen ihan
neutraaliksi. Koira alkaisi pikkuhiljaa huomata, että hihnan toisesta
päästä tulee rauhallinen hyväksyvä kehu käytökselle, mahdollisesti vähän
etäisyyttä vastaantulevaan ja vaikkapa rauhallisesti jotain herkkua.
Nyt kun olen kokeillut kaksi viikkoa elämää lenkkipoluilla ilman naksutinta, tajuan olleeni siitä jopa riippuvainen. Koirani on keskittynyt aivan liikaa klikkerin ääneen, eikä niinkään siihen, millä mielellä minä olen. Eläin lukee kuitenkin ihmisen elekieltä aivan mielettömän paljon niin miksi ihmeessä emme käyttäisi sitä hyväksi? Roki on ollut täysin rento lenkeillä ja sille on vallan mainiosti riittänyt se, että olen ollut hartiat rentona ja silittänyt sitä esimerkiksi skeittarin pyyhältäessä ohi. Sen häntä ei ole enää noussut tötterölle palkkauksesta, koska klikkerin ääni on poissa. Mielentila on ollut rauhallinen ja rento, kuin pitkää matkaa jolkottelevalla sudella.
Naksutin tulee olemaan meille edelleen koulutusväline, mutta haluan sen jäävän enemmän temppujen opettamiseen ja sellaiseen pikkuhiomiseen. Tavallisissa arjen asioissa haluan vahvistaa suhdetta koiraan tajuamalla itsekin, että minä riitän koiralle vallan hyvin. En halua koiraa, joka odottaa vain naksuttimen ääntä, vaan koiran joka lukee minua ja minun elekieltäni.
Elämä koiran kanssa on niin paljon muutakin kuin pelkkää "temppujen" kouluttamista. Se on yhteistyötä, luottamusta ja tottelemista. Rokin kohdalla suhde minuun on lähtenyt vähän väärille raiteille jossakin vaiheessa, enemmän temppujen opettelu raiteelle. Sellainen minun elekielen lukeminen ja kuunteleminen on kadonnut naksuttelun taakse ja nyt haluan oikeasti panostaa siihen puoleen enemmän.
Olen kiitollinen, että joku ulkopuolinen näki tämän tilanteen, sillä itse tulee vähän niinkuin vauhtisokeaksi pitkässä juoksussa. Eihän sitä auta taas kun peiliin katsoa ja olla onnellinen kuitenkin siitä, että pystyy hyvin vastaanottamaan neuvoja. Olen myös työstänyt omaa pääkoppaa ennemminkin ajatuksella "minulla on hyvä koira joka kehittyy koko ajan" kuin sillä tavanomaisella "ei se osaa tätäkään ja se on yksi valuvirhe koko koira".
Viime viikonloppu on vietetty vauhdikkaissa tunnelmissa Gentle Miracle`s
C-pentujen koulutusleirillä Jyväskylässä. Koko osallistumiskööri
majoittui mukavasti Ruuhipirtillä, josta oli sopivan lyhyt matka
startata molempina päivinä koulutukentälle ja saunoa hyvien treenien
päätteeksi. Koirat olivat majoitukseen erittäin tervetulleita ja niiden
kanssa oli helppoa olla mökeissä ja Ruuhipirtin ympäristössä.
Ensimmäisenä
todettaakoot kuinka hyvin Roki käyttäytyikään reissukoirana. Ei
höpinöitä tai pöhinöitä yhdellekkään koiralle tai ihmiselle, hienoa!
Lauantaina
pääsimme strattaamaan Satu Alasalmen koulutuksen kunnon
teoriapläjäyksellä. Käytiin huoliellisesti läpi jokaisen ongelmaksi
kokemia tilanteita ja perusteellinen katsaus myös koiran
lajityypilliseen käyttäytymiseen. Oli todella avartavaa liittää koiran
lajityypillistä saaliskäyttäytymistä oman koiran työskentelymoottoriin
ja miettiä osasiko sitä oikeastaan edes tulkita omaa koiraansa aina
oikein.
Suurimpaan keskiöön viikonloppuna nousi koira-omistaja suhde,
joka oikeastaan oli kaiken arjen ja koulutuksen perusta. Sitä kummasti
kuvittelee tällaisten asioiden olevan ihan peruskauraa, mutta kun
tilannekohtaisesti alkaa pureutumaan ongelmiimme, niin kummasti se suhde
asia sieltä vain aina nostaa päätään. Viikonlopun pohdintojen ja
käytännön esimerkkien kautta olen tällä hetkellä sitä mieltä, että
tottiskentällä Roki on työskennellyt täysin palkalle, ei minulle. Vaikka
koirallani on ollut mielestäni hyvässä suhteessa rajat ja rakkautta,
tottiskentillä siitä on kehkeytynyt oikein kunnon palkkapongari ja jopa
tylysti palkkaa vaativa koira, jonka vireenhallinnassa on suuria
puutteita.
Koira-omistaja suhde on päättymätön rakentaa, sitä
voi kehittää koko koiran eliniän. Mielstäni lyhyesti kiteytettynä suhde
on molemminpuolista luottamusta, oikeudenmukaisuutta ja yhdessä
tekemistä. Tällä hetkellä "diagnosoin" oikeudenmukaisuuden ja yhdessä
tekemisen menneen meillä jo pidempään metsään. En ole ollut tarpeeksi
oikeudenmukainen siitä syystä, että kriteerini ja ohjeeni ovat olleet
epäselvät erinäisissä koulutustilanteissa. Olen myös rakentanut
koulutuspohjaa kovin palkkapainotteisesti nameilla ja palloilla, en
niinkään yhdessä tekemisellä ja sillä, että minä mahdollistan koiralleni
sen yhdssä tekemisen ja leikkimisen.
Kaikkea viikonloppuna oppimaani on vaikea pukea sanoiksi.
Jokatapauksessa koen, että olen ollut koiralleni kuin "väline" viime
aikoina. Naksutin on roikkunut kädessäni kuin kaukosäädin ja yleinen
ylivireys on ollut arkipäivää. Olen opettanut koiralle enemmänkin
temppuja joista saa konkreettista palkkaa (nami/saalis) kuin oikeasti
tottelemista. Olen myös hermoilemalla paineistanut koiraa, joka vie sen
helposti tilanteeseen jossa nupissa keittää vaan entisestään yli.
Roki
on myös oppinut pongaamaan palkkoja ympäristöstään ja palkkautuu
helposti esimerkiksi juoksemisesta ja liikkeestä yleensä. Koiran focus
tekemisessä on valitettavasti ollut enimmäkseen palkassa, jota se on
vaatinut minulta varsinkin tottiksen aikana ääntelyllä ja jopa
tyrkkimällä nokkaansa palkkataskulle.
Olen unohtanut olla rento
ja ohjaava. Olen vaatinut koiralta asioita menemällä painostavan
kireäksi tai palkannut sitä palkalle tekemisestä, enkä niinkään
yhteisestä kivasta ja tottelemisesta.
Toivottavasti koulutuksen
videot kertovat hieman enemmän Rokin mielentilasta ja suuresta
muutoksesta mikä saatiin koirassa aikaan alle vuorokaudessa. Ohjaajan
rento olemus, hillitty palkkaaminen ja yhteinen tekeminen tekivät
ihmeitä.
Aluksi kerroin, että olimme harjoitelleet
rauhoittumista koiran kanssa "käy" asennolla, jolloin halusin koiran
käyvän rennosti maate ja sen jälkeen pääsevän purkamaan esim patukalle
tai pallolle. Näissä harjotteissa naksu oli aina ollut mukana ja koira
kyllä osasi asennon tempun lailla, mutta oikeaa rauhoittumista ei
tapahtunut jos vire pääsi liian korkeaksi.
Ekana päivänä
kouluttaja halusi nähdä leikkiä ja suhdetta kentälle tultaessa, mutta
koska Rokin ongelmat olivat vireenhallinnassa, katsottiin kuinka käy
vieraalla kentällä kun pitäisikin rauhittua ennen leikkiä. No ylihän se
keitti heti alkuunsa.
Hieman epätoivoisin mielin lähdin seuraavaan koulutuspäivään, mutta pelko haihtui heti Sadun positiivisen asenteen myötä. Hän oli jo edellisenä iltana sanonut, että pitää Rokista kovin ja moottoria harrastuskentille ei ainakaan puutu. Muutamia koulutuksellisia epäkohtia korjaukseen ja suhdetta kuntoon niin kuulemma hyvä tulee.
Sotasuunnitelma oli valmis: minulla oli helposti palkkautuva koira, joka pysyi luona vieraallakin kentällä helposti, sillä sille oli selvää, että kaikki kiva tapahtuu kanssani. Nyt tarvittiin vain maltillinen palkkaus, rauhallisuutta, määrätietoista vaatimista koiran jo osaamille asioille ja yhteistyötä.
Noudatin tarkasti kouluttajan ohjeita, onnistuin oikeasti olemaan rento ja nautin tuon koiran kanssa joka hetkestä kentällä. Tässä tulos:
Kun koira oli saateltu autoon ja palasin kentälle kuulemaan arvion suorituksestamme, olin oikeasti herkistynyt. En ollut koskaan ollut näin tyytyväinen tämän koiran suoritukseen. Nyt se teki täysin 100 prosenttisesti hyvällä vireellä tarkkaa työtä ja vain minulle. Yhteinen tekeminen oli focus, eikä niinkään pallo. Palkkaus tuli sosiaalisen palkan jälkeen ja siitäkin nautittiin yhdessä. Ei mitään revitystä vaan ihan vain pallo suuhun ja yhteistä hölkkää. Niin moni asia loksahti paikoilleen ja tuntui, että tässä on nyt eväitä jatkaa eteenpäin.
Koiran turkin ajelu puhuttaa lähes joka kesä: mielipiteet jakavat ihmisiä ja tunteet kuumuvat välillä liiaksikin. Mielestäni maalaisjärki on tässä(kin)
asiassa se varmin keino välttää ylilyönnit.
Useilla roduilla
turkin runsaus on lähinnä ulkonäköseikka, eikä niinkään alkuperäinen
käyttötarkoitus. Toki on rotuja, joiden alkuperäinen ulkomuoto on
runsasturkkinen, mutta vastaako tämän päivän geenipooli enää alkuperää?
Mieleeni tulee ainakin pitkäkarvainen collie, joka ei enää juurikaan
muistuta eleganttia "Lassie" tyypin collieta raskaassa turkissaan, vaan
ennemminkin näyttelyihin jalostettua "karvamallia". On myös hyvä miettiä käyttääkö koira turkkiaan siihen alunperin vaadittavaan käyttötarkoitukseen, kuten paimentamiseen vaativissa olosuhteissa.
Jokainen voi
itse miettiä onko tällaisen paksuturkkisen koiran helpompi olla
turkkinsa kanssa vai ilman, kun varjossa elohopea kohoaa yli 30 asteen.
Itse
en ole koskaan aiemmin ajanut koiran karvoja kesäksi. Olen pitänyt
valkkaria sen verran "kevytkarvaisena" rotuna, etten ole nähnyt
tarpeelliseksi heiluttaa leikkuukonetta karvojen suuntaan. Olosuhteet ovat olleet myös koiralle mukavat, joten mitäpä sitä suotta ajamaan.
Muutama
viikko sitten aloin oikeasti jo vähän huolestua Kamun vetelästä
olemuksesta. Se ei oikeastaan jaksanut juuri muuta kuin nukkua ja
läähättää. Iltamyöhään tehdyt juoksulenkit (kastelin sen vieläpä
kylmällä vedellä) ei oikein innostanut koiraa, vaikka se oli tottunut menijä metsäpoluilla. Tottakai tiedostin ilman lämpötilan olevan
tavallista kesää kuumempi, mutta jotenkin silti epäilin pelkän helteen
aiheuttavan koirassa noin voimakasta väsymystä.
Varmuuden vuoksi
kuvasin herran selän ja kyynärät töissä, jotta voin ainakin poissulkea
kivut. Kuvissa ei ollut mitään huonoa sanottavaa, joten mistään
nivelrikosta tai muusta luustoon liittyvästä kivusta ei varmastikaan
ollut kyse. Laseroin koiran vielä tutkimusten päätteeksi ja lihasten
vetristämiseksi.
Päätös turkin ajeluun oli siis helppo tehdä.
Koira oli silminnähden onnellinen kun pääsi karvoistaan, joita irtosi
koneella lähes jätesäkillisen verran. Olin yllättynyt kuinka tiheäksi
pohjavilla olikaan muuttunut kastaarion jälkeen, joten eipä ihme jos on
vähän kuuma ollut. Rokiin verrattuna pohjavilla oli muuttunut jo
pehmeäksi ja sitä oli paljon.
Nyt karvojen ajelusta on kulunut
noin viikko ja Kamu on ollut todella pirteä. Hilpeyttä on luonut pojan
leinoja-look, mutta kyllä se on ollut sen arvoinen. Leikatulla koiralla
on riskinsä, että karvan laatu muuttuu turkin ajelun myötä entistä
pehmeämmäksi, mutta murehditaan sitä sitten jos näin käy.
Jos harkitset koirasi turkin leikkaamista kesäksi:
Muista käyttää tarpeeksi pitkää terää ettet vahingossakaan leikkaa karvaa liian lyhyeksi.
Turkkia on jäätävä sen verran, että se suojaa koiran ihoa auringon seteilyltä.
Muista kammata kasvavaa turkkia säännöllisesti, jottei se takkuunnu pahasti kasvuvaiheessaan.
Ajelussa on riskinsä, ettei karva kasva samanlaatuisena takaisin.
Varsinkin leikatun koiran pohjavilla on yleensä pehmeä ja tiheä, joten karvojen leikkaaminen tai ainakin ohentaminen varmasti helpottaa kuumana kesänä.
Jos et halua ajaa koko turkkia, myös mahanalusen ja rinnan ajaminen helpottaa koirasi oloa.
Olon helpottamiseksi on muitakin keinoja kuin karvojen ajeleminen. Viilennysalustat, jäädytetyt pyyhkeet ja koiran kastelu ovat esimerkkejä kesällä hyödyllisestä viilennyksestä.
Kun olet ajanut koirasi turkin lyhyemmäksi, kannattaa lemmikki pestä kunnolla ajelun jälkeen. Pienet tikkukarvat saattavat muuten jäädä kutittamaan ikävästi.
Turkkia ei kannata ajaa, jos koiraa on tarkoitus käyttää näyttelyissä.
Ensinnä mainittakoot positiivisen huomioni keltaisesta taluttimesta: jotkut ihmiset kunnioittavat sitä! Hankin torstaina Rokille Designdogin tekemän keltaisen taluttimen "koulutuksessa" tekstillä. Toivon hihnan toimivan meillä huomiona kanssaihmisille, että tämä koira tarvitsee tilaa. Jo ensimmäisellä iltalenkillä eräs staffia taluttava nainen vaihtoi oitis tienpuolta kun kuljin testaamassa hihnaa. Olin ihmeissäni kohteliaasta käytöksestä ja yritin morjestaa kiitokseksi. Mahtavaa!
Toisekseen toivon myös tavallisten ihmisten (ilman koiraa) huomioivan ainakin "koulutuksessa" tekstin. Silloin koiraa ei tulisi lähestyä turhan takia tai tehdä mitään äkkipaniikkihyppyjä.
Kun kohtaat keltaisen nauhan koiran:
Ole ihan rauhallinen ja etene normaalilla askeleellasi.
Anna koiralle kunnioittavasti tilaa. Varsinkin jos olet koiran kanssa liikkeellä.
Älä vaihda äkkiä suuntaa tai käyttäydy muutenkaan pelokkaasti.
Tällainen koira ei tarvitse erityishuomiota (tervehdystä, puhumista, katsekontaktia)
Ole iloinen siitä, että keltaisen nauhan omaavan koiran omistaja haluaa tiedottaa ympäristölleen haastavammasta koirastaan.
Nyt kun tapetilla ovat olleet taas koirahyökkäykset niin toisia koiria kuin ihmisiä kohtaan, olen itsekin miettinyt asiaa. Ollaan käyty melkein koko kesä juoksemassa mieheni ja Kamun kanssa. Vastaan on tullut paljon huonosti käyttäytyviä koiria ja välinpitämättömiä omistajia. Erään kerran pikkukoira hyökkäsi vaanimisasennosta flexi pitkällä Kamun päälle ja pihasta juoksi kimppuun vapaana oleva kiinanharja. Kummassakaan tapauksessa omistajaa ei kiinnostanut edes pahoitella tapahtunutta. Parhaillaan irtokoiran omistaja on karjunut minulle naama punaisena, että on kuulemma yhdentekevää vaikka koirani söisivät hänen koiransa elävältä. Hän saa sanojensa mukaan pitää tottelemattomia koiriaan irti kaupungissa niinkuin huvittaa.
Tänään tapahtui pohjanoteraus: mieheni oli juoksemassa yleistä lenkkipolkkua ilman koiraa. Vastaan oli tullut keskikokoinen koira pitkällä flexillä. Miltein koiran ohitettuaan se oli päättänyt kuitenkin juosta kohti. Pitkä flexi, sinkoileva hallitsematon koira ja juoksija: lopputuloksena flexi poltti molemmat polvitaipeet auki koiran pyöriessä jalkojen ympäri. Eivätkö ihmiset ajattele ollenkaan?! Miten tällainen on mahdollista?
Oikealla koulutuksella koira on hallinnassa - rodusta riippumatta.
Mielestäni bull-tyyppiset koirat eivät ole sen kauheampia tai pahempia
näiden päällekarkauksien suhteen. Toki jälki on yleensä pahempaa ja on
todella mediaseksikästä kirjoittaa mieluummmin staffin kuin chihun
karanneen lapsen päälle. Ajattelemattomuus ja osaamattomuus asuvat
siellä hihnan toisessa päässä. Jos ei osata kouluttaa, niin voisiko
ajatella olevansa edes erityisen varovainen? Koira kytkettynä jos ei ole
aitoja ympärillä ja huomioida ympäristöään kulkiessa koiran kanssa.
Koira ei voi sinkoilla flexi pitkällä siellä missä liikkuu muita. Vaikka
se ei olisi koskaan tehnyt kenellekkään mitään, niin se on silti elävä
olento. Koska vaan voi käydä se ensimmäinen epäonnistuminen.
Rotukiellot
eivät ole ratkaisu ongelmiin. Tietyntyyppiset ihmiset, jotka haluavat
koiran enemmänkin egon jatkeeksi, hankkivat koiransa kielloista
huolimatta. Mielestäni nämä ovat muutenkin hieman toivoton kohderyhmä. Nämä
ihmiset kun tuntuvat tekevän mitä tahtovat. Sen sijaan
"peruskoiranhankkijoita" voisi yrittää valistaa pennun
hankkimisvaiheessa enemmän. Jonkinlainen koiranomistajan ajokortti ei
olisi yhtään hullumpi ajatus ja oikeasti tuntuva rangaistus sellaisiin
tilanteisiin joissa on tietoisesti ottanut riskin esimerkiksi pitää
hallitsematonta koiraa vapaana tai antaa sen käydä päälle pitkässä
flexissä.
Hallinta, toisten huomioiminen ja kohteliaisuus. Ne
muistamalla ongelmat vähenevät. Jokainen on vastuussa omasta
eläimestään ja siitä, ettei se aiheuta harmia ympäristölleen. Mitä
paremmin käyttäytyviä ja hallinnassa olevia koiria yhteiskunnassamme on,
sitä vähemmän koirien olemista tietyissä paikoissa rajoitetaan tai niitä
vihataan. Vaikka tiedän omistavani kiltin ja hyvin hallinnassa olevan
ison koiran, en halua edes tutuille ihmisille sellaista tunnetta, että
koiraani tarvitsee pelätä tai varoa. Joillekkin ihmiselle koiran suuri
koko jo itsessään voi olla pelote ja silloin on tärkeää näyttää, että
omistamasi koira on hallinnassasi.
Pienet koirat eivät ole missään suhteessa poikkeuksia, ei koulutuksen tai hallinnan suhteen. Minun oletukseni on, että pienet koirat aiheuttavat enemmän päällekarkauksia ja ihmisen purematapauksia. Suurin syy siihen on varmasti kokoon liitetty "ei se haittaa"- asenne. Koetaan, ettei pienen koiran hallitsemattomuus tai huonokäytöksisyys ole niin iso asia. Jos halutaan, että koira on yhteiskunnassa hyvin suvaittava otus, on kaikilla koirilla ja niiden hallinnalla merkitystä.
Salmiakkitassu on vuonna 2009 perustettu blogi, joka kertoi aiemmin arjesta valkoisenpaimenkoira Kamun kanssa. Vuonna 2019 Kamu siirtyi ajasta ikuisuuteen ja harrastuskoiran virkaa tuli täyttämään valkkariherra Uuno.
Blogissa aiheet vaihtelevat tällä hetkellä harrastamisesta aina arjen pieniin asioihin, laadukkaita valokuvia unohtamatta.